— Ah, vastasi Mimi, — sen elämän jälkeen, jota olen jo kaksi kuukautta viettänyt, tämä ei ole ollenkaan ihmeellistä. Itketyt yöt, kylmissä ateljeissa vietetyt jäivät, huono ravinto, huoli, joka kalvoi sydäntäni… Ja saatte tietää kaikki: tahdoin myrkyttää itseni juomalla kloorivettä. Minut pelastettiin, mutta ei pitkäksi aikaa, kuten näette. En ole oikeastaan koskaan ollut täysin terve. Mutta kaikki on omaa syytäni. Jos olisin rauhassa pysynyt Rodolphen luona, ei tilani olisi nyt tämmöinen. Nyt joudun vielä kerran hänen niskoilleen… mutta sitä ei kestä kauan. Viimeinen vaate, minkä hän minulle lahjoittaa, on valkoinen, ja siinä minut haudataan. Ah, Marcel, jospa tietäisitte, kuinka vaikeata minun on ajatella, että minun täytyy kuolla! Rodolphe tietää, että olen sairas. Toista tuntia hän istui eilen sanattomana nähtyään kuihtuneet käsivarteni ja hartiani. Voi, hän ei enää tuntenut Mimiänsä… eihän kuvastimenikaan enää tunne minua! Ja kuitenkin olin niin sievä, ja hän rakasti minua niin suuresti. Voi, hyvä Jumala, valitti Mimi painaen kasvonsa Marcelin käsiin, — minun täytyy jättää teidät, ystävä-raukka, teidät ja Rodolphekin!
Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä.
— Rohkeutta, Mimi, sanoi Marcel, — älkää joutuko epätoivoon. Paranette kyllä. Siihen tarvitaan vain lepoa ja huolellista hoitoa.
— Ei, ei, vastasi Mimi, — minä käyn loppua kohden, tunnen sen. Minulla ei ole enää voimia. Eilen tänne tullessani tarvitsin ainakin tunnin portaiden nousemiseen. Jos olisin tavannut toisen naisen hänen luonaan, olisin hypännyt alas ikkunasta. Mutta kun en enää ollut hänen luonaan, olihan hän vapaa… kuitenkin olin varma siitä, että hän rakasti yhä minua. Ja sen tähden, tässä Mimi puhkesi jälleen itkuun, — vain sen tähden en tahtoisi niin pian kuolla. Mutta minä olen mennyttä, auttamattomasti hukassa. Katsokaas, Marcel, meidän ystäväraukkamme täytyy olla oikein hyvä ihminen, kun hän on ottanut minut taas vastaan välittämättä kaikesta siitä pahasta, mitä olen hänelle tehnyt. Ah, hyvä Jumala ei ole oikeudenmukainen, kun ei suo minulle aikaa hyvittääkseni mitä olen Rodolphea vasttaan rikkonut. Hän ei aavista, missä tilassa olen. En tahtonut, että hän asettuisi viereeni, sillä minusta tuntuu kuin ruumismadot jo tavoittaisivat minua, ja niin olemme itkeneet koko yön ja muistelleet menneitä aikoja. Ah, kuinka surullista on huomata onni vasta takanansa, kun on mennyt ohitse sitä näkemättä! Rintaani polttaa kuin tulessa, ja jos liikahdan, tuntuu kuin jäseneni murtuisivat… Marcel, antakaahan vaatteeni tänne. Minä tahdon katsoa korteista, saako Rodolphe rahaa vai ei. Tahtoisin vielä kerran syödä teidän ja Rodolphen seurassa aamiaista kuten aikaisemmin olemme yhdessä aterioineet… se ei voi olla minulle vahingollista, sillä Jumala ei voi minua tehdä sairaammaksi kuin nyt olen. Näettekö, hän jatkoi näyttäen Marcelille ensiksi nostamaansa korttia, — tässä on pata, kuoleman väri… Ja risti, hän lisäsi iloisesti. — Rodolphe tuo rahaa!
Marcel ei tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa tämän onnettoman olennon ennustellessa, kun hän omien sanojensa mukaan jo tunsi ruumismatojen läheisyyden.
Tunnin kuluttua Rodolphe palasi, mukanaan Schaunard ja Colline. Musiikkimiehellä oli kesäpalttoo yllään. Kohta kun hän oli kuullut Mimin sairastavan, hän oli myynyt talvipalttoonsa voidakseen lainata Rodolphelle rahaa. Colline oli omasta puolestaan käynyt myymässä kirjojaan. Mieluummin hän tosin olisi luovuttanut toisen kätensä tai jalkansa, mutta Schaunard oli saanut hänet uskomaan, ettei hänen kätensä tai jalkansa ollut minkään arvoinen, ja niin hän sitten oli päättänyt uhrata lempiteoksiaan.
Mimi koetti näyttää iloiselta tervehtiessään vanhoja ystäviään.
— Minä en ole enää pahankurinen, ja Rodolphe on antanut minulle anteeksi. Jos hän tahtoo pitää minut vielä luonaan, vedän jalkaani aamukengät ja panen päähäni huivin… minulle se on samantekevää. Sillä silkki ja sametti ovat minun terveydelleni varmasti vahingollisia, hän lisäsi sydäntäsärkevästi hymyillen.
Marcelin kehotuksesta oli Rodolphe lähettänyt hakemaan erästä ystäväänsä, joka vastikään oli valmistunut lääkäriksi. Se oli sama mies, joka oli ennen hoitanut pikku Francinea. Kun hän tuli, hänet jätettiin yksin sairaan kanssa.
Rodolphe sai Marcelilta kuulla, missä vaarassa hänen rakastettunsa henki oli. Kun lääkäri oli tutkinut Mimin, hän kääntyi Rodolphen puoleen sanoen: