— Miksi mahdotonta? kysyi Marcel. — Tosin olisi järkevämpää, että eroaisitte ikipäiviksi, mutta teidän täytyisi olla tuhansien peninkulmien jäässä toisistanne.
— Voi, pian olen vieläkin kauempana, huokasi Mimi.
— Mitä sillä tarkoitatte?
— Älkää puhuko siitä Rodolphelle mitään, Marcel, se surettaisi häntä liiaksi… Minä poistun pian ainiaaksi.
— Mutta minne?
— Voi, Marcel, sanoi Mimi nyyhkyttäen, — katsokaa tänne!
Näin sanoessaan Mimi veti peitettä hieman syrjään ja näytti maalarille kaulaansa, käsivarsiansa ja hartioitansa.
— Hyvä Jumala! huudahti taiteilija järkytettynä. — Lapsi raukka!
— Eikö totta, ystävä hyvä, minä en ole erehtynyt? Minä kuolen pian?
— Mutta kuinka te olette joutunut noin onnettomaan tilaan niin lyhyessä ajassa?