Äkkiä Rodolphe heräsi ja suudeltuaan Mimiä ojensi ihmettelevälle maalarille kätensä.
— Menen nyt hankkimaan rahaa, että saamme aamiaista, sanoi hän sitten.
— Pidä sinä sillä aikaa Mimille seuraa.
— No? kysyi Marcel jäätyään yksin Mimin kanssa. — Mitä on teidän ja
Rodolphen välillä yöllä tapahtunut?
— Voi, hyvin surullisia asioita, vastasi Mimi. — Rodolphe rakastaa minua vielä.
— Tiedän sen, vastasi maalari.
— Niin, te tahdoitte saada hänet irtaantumaan minusta, Marcel. Mutta en ole teille siitä vihainen. Te olitte oikeassa. Olen tehnyt hänelle paljon pahaa.
— Entä te? Rakastatteko tekin häntä vielä? kysyi Marcel.
— Oi, rakastanko häntä! huudahti Mimi pannen kätensä ristiin. — Sehän juuri kiduttaa minua. Olen niin muuttunut, eikä siihen ole tarvittu pitkää aikaa.
— No hyvä, kun hän rakastaa teitä ja te häntä ettekä kumpikaan voi olla ilman toistanne, liittykää jälleen yhteen ja koettakaa kerrankin pysyä.
— Se on mahdotonta, vastasi Mimi.