Päästyään vuoteeseen Mimi syleili Rodolphea viimeisen kerran ja sanoi jäähyväiset, pyytäen häntä tulemaan seuraavana sunnuntaina, jona päivänä vieraat saivat sairaalassa käydä.
— Täällä tuoksuu niin pahalta. Tuo minulle kukkia mukanasi, orvokkeja… niitähän on vielä.
— Kyllä tuon, vastasi Rodolphe, — jää hyvästi… ensi sunnuntaihin siis.
Ja hän veti sitten vuodeverhot kiinni. Mutta kun Mimi kuuli rakastettunsa askelien loittonevan, hänet valtasi äkkiä melkein houriva mielenliikutus. Hän työnsi rajusti verhot syrjään, kurotti itseään Ulos vuoteesta ja huusi tukahtuneella äänellä:
— Rodolphe, ota minut mukaasi! Minä tahdon pois täältä!
Sairaanhoitajatar kiiruhti paikalle ja koetti rauhoittaa häntä.
— Oh, oh, voihki Mimi,— minä, minä kuolen täällä!
Sunnuntaiaamuna, jolloin piti mennä sairaalaan Rodolphe muisti luvanneensa tuoda Mimille orvokkeja. Runollisen taikauskon vallassa hän lähti siis rumasta ilmasta huolimatta jalkaisin Aulnayn ja Fontenayn metsiin, joissa niin usein oli Mimin seurassa käynyt, poimiakseen itse ne kukat, joita hänen rakastettunsa oli pyytänyt tuomaan. Seutu, joka muuten on niin eloisa ja kaunis, kun kesäpäivien aurinko paistaa, oli nyt äänetön ja autio. Kaksi tuntia hän vaelteli lumisissa pensastoissa kaivellen pienellä kepillään tiheikköjä, kunnes vihdoin löysi muutamia orvokkeja juuri siinä metsikön osassa, joka päättyy Plessisin lammikkoon ja joka oli ollut heidän mielipaikkojaan huviretkillä.
Palatessaan Rodolphe meni Châtillonin kautta ja kohtasi siellä kirkkotorin luona kastesaattueen, ja saattovieraiden joukossa oli muuan hänen ystävänsä, joka yhdessä erään oopperalaulajattaren kanssa oli kutsuttu kummiksi.
— Mitä ihmettä sinä täällä teet? kysyi ystävä hämmästyneenä nähdessään
Rodolphen.