— Pyydän anteeksi, että olen liiallisella hätiköimisellä tuottanut teille sellaista tuskaa, sanoi lääkäri runoilijalle.
— Mitä tarkoitatte? kysyi Rodolphe hämmästyneenä.
— Mitä?… Ettekö tiedä? Ettekö ole häntä sitten ollenkaan nähnyt?
— Ketä? huusi Rodolphe.
— Häntä… Mimiä.
— Mitä? sopersi Rodolphe kalveten.
— Taannoin erehdyin, selitti lääkäri. — Kun kirjoitin teille, olin joutunut erehdyksen uhriksi. En ollut kahteen päivään käynyt sairaalassa ja kun kolmantena menin sinne, lapasin Mimin vuoteen tyhjänä. Kysyin sisarelta, minne sairas oli joutunut, ja sain vastauksen: 'Hän kuoli yöllä'. Asianlaita oli kuitenkin näin: minun poissaollessani oli Mimi siirretty toiseen saliin ja toiseen vuoteeseen ja vuode numero kahdeksan oli annettu eräälle, joka vielä samana päivänä kuoli. Erehdykseni käy siten ymmärrettäväksi. Päivää myöhemmin tapasin Mimin toisessa salissa. Teidän poissaolonne oli saattanut hänet hyvin vaikeaan tilaan. Hän antoi minulle kirjeen teille jätettäväksi ja lähetin sen heti teidän asuntoonne.
— Voi, hyvä Jumala! huudahti Rodolphe, — saatuani tietää, että Mimi oli kuollut, en ole lainkaan käynyt kotona, vaan nukkunut ystävieni luona. Mimi elää siis vielä? Taivaan Jumala, mitä ihmettä hän ajatteleekaan, kun en ole tullut? Tyttöraukka, tyttöraukka! Kuinka hän voi? Milloin olette hänet viimeksi nähnyt?
— Aamulla pari päivää sitten. Hänen tilansa ei ole pahentunut eikä parantunut, mutta hän on teidän takianne kovin levoton… hän pelkää teidän sairastuneen.
— Viekää minut heti Pitiéhen. Minun täytyy nähdä hänet