— Musette, joka eilen illalla ilmestyi luokseni rantajätkäksi pukeutuneena.
— Musette?… Olet siis jälleen tavannut Musetten? huudahti Rodolphe surkuttelevalla äänellä.
— Oh, älä ole huolissasi, me emme ole ruvenneet uudestaan riitelemään, sanoi Marcel. — Hän oli vain tullut viettämään viimeistä boheemiyötä minun luonani.
— Kuinka se on ymmärrettävissä?
— Hän menee naimisiin.
— Oho! huusi Rodolphe, — kenen kanssa, herraseni?
— Viimeisen rakastettunsa holhoojan, erään postimestarin kanssa, joka näyttää olevan aika hölmö. Musette on hänelle suoraan ja rehellisesti sanonut: »Hyvä herra, ennen kuin lopullisesti annan teille käteni ja siirryn säätyynne, haluan olla vielä viikon päivät täysin vapaana. Minun pitää järjestää asiani, tahdon juoda viimeisen lasini samppanjaa, tanssia viimeisen katrillini ja antaa viimeisen suudelman vanhalle rakastetulleni, Marcelille, joka on vähintään yhtä hyvä kuin kuka muu tahansa.» Ja kokonaisen viikon on tuo rakas olento etsinyt minua, kunnes vihdoin eilen illalla juuri sillä hetkellä, jolloin häntä ajattelin, koputti ovelleni. Ah, olemme viettäneet hyvin murheellisen yön… emme enää ole entistämme, emme ollenkaan. Usko minua, näytimme molemmat siltä kuin olisimme jonkin mestariteoksen epäonnistuneita jäljennöksiä. Olet kai nyt rauhallinen, lisäsi maalari. — Rakkauteni Musetteen on kuollut, tyyten sammunut.
— Ystävä-raukka, sanoi Rodolphe. — Pääsi ja sydämesi ovat kaksintaistelussa… pidä varasi, ettei jälkimmäinen saa surmaansa.
— Se vahinko on jo tapahtunut, vastasi maalari. — Meidän aikamme on mennyt, vanha veikko, olemme kuolleita ja kuopattuja. Nuoria ollaan vain kerran! Missä syöt tänä iltana?
— Jos haluat, sanoi Rodolphe, — niin syömme tänä ituna jälleen tuollaisen kahdentoista soun aterian vanhassa ravintolassamme Four-kadun varrella, jossa tarjoillaan savilautasista kuten maalla ja nälkä kasvaa syödessä.