— Saatanko teitä? kysyi lääkäri huolestuneena.
— Ei tarvitse, vastasi Rodolphe, poistuen hitaasti. Kaipaan yksinäisyyttä.
XXIII
Nuoria ollaan vain kerran
Mimin kuolemasta oli kulunut vuosi, kun Rodolphe ja Marcel, jotka eivät olleet toisistaan eronneet, viettivät juhlan sen kunniaksi, että olivat astuneet julkisuuteen. Marcel, joka vihdoinkin oli päässyt Salonkiin, oli pannut siellä näytteille kaksi maalausta, joista toisen oli ostanut eräs rikas englantilainen, Musetten entinen rakastaja. Tästä saadulla summalla sekä eräästä hallituksen häneltä tilaamasta työstä maksetulla palkkiolla maalari oli voinut suoriutua suurimmasta osasta vanhoja velkojaan, kalustaa soman asunnon ja järjestää kunnollisen ateljeen. Melkein samaan aikaan olivat myös Schaunard ja Rodolphe astuneet sen yleisön eteen, joka pitää käsissään jokaisen taiteilijan mainetta ja menestystä: Schaunard eräällä laulusarjalla, jota esitettiin kaikissa konserteissa, ja Rodolphe kirjalla, joka antoi arvostelulle kuukausimääriksi työtä. Mitä Barbemucheen tulee, niin hän oli jo aikoja sitten luopunut boheemielämästä. Gustave Colline oli vihdoinkin saanut periä ja lisäksi tehnyt edullisen naimiskaupan. Nykyään hän saattoi panna toimeen illanviettoja, joissa tarjoiltiin leivoksiakin.
Eräänä iltana kun Rodolphe jalat omalla matollaan istui omassa nojatuolissaan, astui Marcel äkkiä ylen kiihtyneenä huoneeseen.
— Tiedätkö, mitä minulle on tapahtunut? huusi hän.
— En, vastasi runoilija. — Tiedän vain, että kävin sinua tapaamassa, että sinä olit varmasti kotona ja ettei minulle sittenkään avattu.
— Kuulin kyllä äänesi. Arvaapas, kuka silloin oli luonani.
— Mistä minä tietäisin?