— Mielikuvitusta, selitti Rodolphe.
— Mutta, jatkoi Schaunard, jonka ääni ilmaisi alkavaa pelkoa, — kuuletteko?
— Mitä?
— Mitä?
— Pianoni soittaa ihan itsekseen, c, a, e, c, a, h, g, d. Saamarin d, se pysyy aina epäpuhtaana.
— Mutta emme kai olekaan teillä, sanoi Rodolphe, lisäten hiljaa häneen raskaasti nojaavan Collinen korvaan: — Hän on päissään.
Niin onkin. Eikö tuo muuten ole piano, vaan huilu.
— Mutta, hyvä ystävä, taidat olla päissäsi itsekin, vastasi runoilija filosofille, joka oli istuutunut porrastasanteelle — Viuluhan se on.
Viu… Puh! Sanohan, Schaunard, sopersi Coiline kiskoen toveriaan jaloista. — On se tuokin… väittää, että se on viu…
— Voi vietävä! huusi Schaunard jo ihan kauhuissaan. Pianoni soi yhä itsekseen; se on noituutta.