Eräänä iltana paaston aikaan Rodolphe palasi kotiinsa varhain, aikoen tehdä työtä. Mutta hän oli tuskin istuutunut pöydän ääreen ja kastanut kynänsä mustepulloon, kun häntä häiritsi outo melu. Hän painoi korvansa ohutta väliseinää vasten, joka erotti hänet viereisestä huoneesta. Sieltä hän kuuli selvästi kahden ihmisen puhelua, joka tavan takaa keskeytyi suuteloihin ja muihin rakkaudelle ominaisiin purkauksiin.
— Peeveli! ajatteli Rodolphe silmäillen seinäkelloaan. — Onhan vielä aikaista…. ja naapurini on Julia, joka tavallisesti pitää Romeonsa luonaan kauan leivosen laulun jälkeen. Tänä iltana en saa rauhassa työskennellä.
Hän otti hattunsa ja lähti ulos.
Pistäessään avaimensa porttikojun seinälle hän näki, että portinvartijan vaimo oli puoleksi vangittuna jonkun ihailijansa käsivarsien puristuksessa. Naisparka säikähti niin, ettei kyennyt viiteen minuuttiin vetämään nuorasta, jotta portti aukenisi.
— Todellakin on hetkiä, tuumi Rodolphe, — jolloin portinvartijainkin vaimoista tulee taas naisia.
Avatessaan portin hän huomasi nurkalla palosotilaan ja palvelustytön, jotka kävelivät käsi kädessä ja vaihtoivat keskenään rakkauden pikku todisteita.
— No, pentele, äänsi Rodolphe tarkoittaen sotamiestä ja hänen rotevaa toveriaan, — nuokin ovat kerettiläisiä, jotka eivät ollenkaan ajattele, että nyt on paaston aika.
Hän kääntyi mennäkseen erään lähellä asuvan ystävänsä luo.
— Jos Marcel on kotona, puheli hän itsekseen, — kulutamme aikaa puhumalla pahaa Collinesta. Pitäähän jotakin toimittaa…
Kun hän oli ankarasti kolkuttanut, raotettiin hieman ovea ja raosta kurkisti nuori mies, jolla ei ollut yllään muuta kuin silmälasit ja paita.