— En voi nyt ottaa vastaan, sanoi hän Rodolphelle.
— Mikset? kysyi tämä.
— Katso tuonne, selitti Marcel osoittaen verhon takaa pilkistävän naisen päätä. — Siinä vastaus.
— Eipä ole kaunis, vastasi Rodolphe oven sulkeutuessa hänen nenänsä edessä. — Hiisi vieköön, hän mutisi kadulle päästyään. — Mitähän nyt tekisi? Entä jos menisin Collinen luo? Kuluttaisimme aikaa panettelemalla Marcelia.
Mennessään Ouest-kadun poikki, joka tavallisesti on pimeä ja tyhjä, Rodolphe huomasi ihmishahmon, joka käveli raukeasti ja kuului hokevan joitakin riimejä.
— Heh, heh! naurahti Rodolphe, — mikä ontuva sonetinsepittäjä siinä kuhnustelee? Kas vain, Colline!
— Sinäkö, Rodolphe! Minnekä sinä?
— Sinun luoksesi.
— Et tapaa minua kotona.
— Mitä sinä täällä teet?