Rodolphe verhosi ikkunan ja sytytti uuden kynttilän.
Sillä aikaa neitonen oli riisunut olkahuivinsa ja hattunsa ja laski ne vuoteelle. Lakanoiden häikäisevä valkeus sai hänet hymyilemään, melkeinpä punehtumaankin.
Louise oli pikemminkin siro kuin kaunis. Hänen raikkailla kasvoillaan oli viehättävä lapsellisuuden ja veitikkamaisuuden leima. Hän oli kuin Gavarnin jäljentämä Greuzen malli. Viehättävää nuoruutta korosti puku, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan todisti synnynnäistä, kaikille naisille jo kapalosta hääpukuun saakka ominaista keimailun taitoa. Sitä paitsi näytti Louise erityisesti opiskelleen eri ryhtien teoriaa ja siirtyi, Rodolphen katsellessa häntä taiteilijana, toisesta hurmaavasta asennosta toiseen, joissa oli useinkin enemmän siroutta kuin luontaisuutta. Hänen hienokenkäiset jalkansa olivat kyllin pienet… andalusialaisiin tai kiinalaisiin pienoismuotoihin ihastuneen romantikonkin mielestä. Käsien puhdas hipiä taas ilmaisi joutilaisuutta. Eikä niiden tosiaankaan enää kuuteen kuukauteen ollut tarvinnut pelätä neulanpistoja. Sanalla sanoen, Louise oli niitä epävakaista muuttolintuja, jotka oikusta ja joskus tarpeestakin rakentavat pesänsä päiväksi tai pikemminkin yöksi Latinalaisen korttelin ullakkohuoneisiin ja viipyvät siellä mielellään jonkin vuorokauden, jos osaa niitä pidätellä sopivilla mielijohteilla tai silkkinauhoilla.
Puheltuaan hetken Louisen kanssa Rodolphe osoitti hänelle noudatettavana esimerkkinä Amoria ja Psyykeä.
— Onko siinä Paul ja Virginia? kysyi tyttö.
— On kyllä, vastasi Rodolphe, joka ei tahtonut alussa loukata häntä vastaväitteillä.
— Ne on saatu hyvin näköisiksi, arveli Louise.
— Ohhoh, ajatteli Rodolphe häntä katsellen, — lapsi parka ei tiedä kirjallisuudesta mitään. Olenpa varma, että hänen taitonsa rajoittuu vain sydämen oikeinkirjoitukseen, jossa ei ole välimerkeistä väliä. Minun pitää ostaa hänelle kielioppi.
Kun Louise valitti kenkiensä puristavan, auttoi Rodolphe häntä hyväntahtoisesti riisumaan ne.
Äkkiä tuli pimeä.