— He näkisivät, että olen rakastunut, tuumi hän, ja pilaisivat jo ennakolta haaveeni.
Hyvin niukan aterian jälkeen hän kiirehti asemalle ja nousi junaan.
Puolen tunnin kuluttua hän oli Ville-d'Avrayn metsässä.
Rodolphe käveli siellä koko päivän vapaana kevään nuorentamassa luonnossa ja palasi Pariisiin vasta illalla.
Järjestettyään temppelinsä jumalatarta vastaanottamaan hän pukeutui olosuhteiden mukaan ja surkutteli, ettei voinut olla kokonaan valkoisissa.
Seitsemän ja kahdeksan välillä hän oli kiihkeän odotuskuumeen, vitkallisen kidutuksen käsissä, joka muistutti entisiä päiviä, entisiä lemmenseikkailuja. Sitten hän tapansa mukaan jo haaveili suuresta intohimosta, kymmenniteisestä rakkaudesta, oikeasta lyyrillisestä runoelmasta kuutamoineen, iltaruskoineen, kohtauksineen hopeapoppelien juurella, mustasukkaisuuksineen ja kaikkineen, mitä asiaan kuuluu. Sellainen hän oli aina, kun sattuma toimittaa naisen hänen ovelleen, eikä yksikään ollut lähtenyt viemättä otsallaan pyhimyskehää ja kaulassaan helminauhaa kyynelistä.
— Ne pitäisivät enemmän hatusta ja kengistä, sanoivat Rodolphen toverit.
Mutta Rodolphe oli itsepäinen, eivätkä tähän saakka hänen kokemansa koulut olleet voineet häntä parantaa. Hän odotti yhä naista, joka olisi kuin jumalatar, samettipukuista enkeliä, jolle hän voisi mielin määrin kirjoittaa ihailevia sonettejansa. Vihdoin Rodolphe kuuli kellon lyövän ja siis »pyhän hetken» tulleen. Ja kun viimeinen helähdys häipyi, luuli hän näkevänsä pöytäkelloa koristavan Amorin ja Psyyken syleilevän toistensa valkoisia ruumiita. Samassa koputettiin ovelle kaksi kertaa arasti.
Rodolphe kiiti avaamaan. Siellä oli Louise.
— Pidän sanani, näethän, virkkoi tyttö.