— Tässä takaus, vastasi Louise tarjoten tuoreet poskensa Rodolphelle, joka mielellään maistoi näitä terveyden ja nuoruuden hyviä hedelmiä.
Rodolphe palasi kotiin hulluna ilosta.
— Oi, hän äänsi mittaillen huonettaan pitkin askelin, — tässä pitää tehdä jotakin! Rupeanpa rakentamaan runoa.
Seuraavana aamuna löysi portinvartija hänen huoneestaan kolmisenkymmentä paperiliuskaa, joiden yläreunassa komeili yksinäisessä majesteettiudessaan seuraava säe:
Oi lempi, lempi, autuus nuoruuden!
Sinä päivänä Rodolphe oli vastoin tapojaan herännyt hyvin aikaisin ja nousi heti makuulta, vaikka oli nukkunut kovin vähän.
— Ah! hän huudahti, — tänään on siis suuri päivä!… Mutta kaksitoista tuntia odotusta… Millä voisi täyttää nämä kaksitoista ikuisuutta?
Ja kun hänen katseensa sattui kirjoituspöytään, näytti siltä kuin hänen kynänsä olisi värähdellyt ja sanonut: Tee työtä!
— Mitä vielä, työtä!… Enhän voi viipyä täällä musteen hajussa.
Hän lähti erääseen kahvilaan, jossa varmasti ei tapaisi tuttavia.