Hyvästi, päivä liian jäinen ja vaivat, liian karu maa! Saan loppuun asti vaeltaa kuin outo haamu yksinäinen.
Tämä Victor Escoussen epätoivoinen laulu, sen miehen, jonka päähän aiheeton menestys oli nostanut ylpeyden häkää, oli yhteen aikaan marseljeesina taiteen tarjokkailla, jotka pyrkivät kirjoittamaan nimensä keskinkertaisuuden marttyyriluetteloon.
Sillä kun tällaisilla hautajais-apoteooseilla ja sielumessuhymistyksillä on heikkoihin ja kunnianhimoisiin turhamaisiin sieluihin kuilun vetovoima, ovat monet sen vallassa ajatelleet, että onneton kohtalo on puolet neroa: monet ovat haaveilleet sairashuoneen vuoteesta, jolla Gilbert kuoli, toivoen, että heistä tulisi runoilijoita, kuten hänestäkin neljännestuntia ennen kuolemaansa, ja uskoen, että tie kunniaan välttämättömästi kulkee sitä kautta.
En voi kyllin ankarasti moittia näitä vastuuttomia valheita, näitä turmiollisia paradokseja, sillä ne kääntävät niin monia pois siltä tieltä, jolla he olisivat voineet menestyä, väärälle uralle, joka heille päättyy surkeasti, ja siellä he vain häiritsevät niitä, joille todellinen katumus antaa yksinomaisen oikeuden tälle uralle antautua.
Ne ovat vaarallisia saarnoja, nuo turhat kuolemanjälkeiset ylistysvirret; ne ovat luoneet yleisön ymmärtämystä vaille jääneiden ikuisten runoilijain naurettavan rodun, jonka runottaren silmät aina ovat punaiset ja tukka kampaamatta, ja kaikki ne kyvyttömyyden keskinkertaisuudet, jotka julkaisematta jäämisen tuskasta sanovat runotarta syöjättäreksi ja taidetta teloittajaksi.
Kaikilla todella voimakkailla luonteilla on sanansa sanottavana ja sen he ennemmin tai myöhemmin sanovatkin. Nero tai lahjakkuus eivät ole aavistamattomia sattumia ihmiskunnan keskuudessa. Niiden olemisella on syynsä, ja juuri sen vuoksi ne eivät voikaan iäti pysyä pimeydessä, sillä vaikka yleisö ei menekään heidän luokseen, osaavat ne tulla sitä vastaan. Nero on aurinko: koko maailma näkee sen. Lahjakkuus on timantti, joka saattaa olla kauan kadonneena pimeässä, mutta joku huomaa sen kuitenkin lopulta. Ei siis ole syytä antaa säälille valtaa niiden turhanpäiväisten valittavien ja jankuttavien tunkeilijoitten vuoksi, jotka ovat astuneet taiteen uralle vastoin taiteen tahtoa; he ovat boheemien joukossa se osasto, jonka luonteen pohjana on laiskuus, irstailu ja loiselämä.
»Tuntemattomilla boheemeilla ei ole uraa, vaan umpikuja.»
Tällainen elämä ei viekään minnekään. Se on tylsää kurjuutta, jonka keskellä äly sammuu kuin lamppu ilmattomassa paikassa ja jossa sydän kivettyy hurjassa ihmisvihassa; siellä tulee myös parhaista luonteista kaikkein huonoimpia. Jos onnettomuudekseen joutuu olemaan siinä liian kauan ja painuu liian syvälle umpikujaan, ei sieltä enää pääse ulos tai pääsee vain vaarallisista murtokohdista joutuakseen taas viereiseen boheemikuntaan, jonka tapoja ei enää voi laskea kuuluviksi kirjallisen fysiologian alalle.
Mainitsemme vielä erään lajin boheemeja, joita voisi sanoa asianharrastajiksi. He eivät suinkaan ole vähimmän omituisia. Heistä on boheemielämä viehätystä täynnä. Olla usein päivällisettä, nukkua taivasalla sateisen yön kyyneleiden valuessa, pukeutua nankiniin joulukuussa — se tuntuu heisiä inhimillisen autuuden paratiisilta, ja sinne päästäkseen töinen karkaa kotilieden äärestä, toinen varmoihin tuloksiin johtavista opinnoista. He kääntävät äkkiä selkänsä vakavaraiselle tulevaisuudelle syöksyäkseen seikkailuelämään.
Mutta kun vahvimmatkaan eivät kestäisi sitä elämäntapaa, joka tekisi Herkuleesta keuhkotautisen, luopuvat he piankin pelistä ja palattuaan taas hyvällä ruokahalulla syömään kotoista paistia menevät naimisiin pikkuserkkunsa kanssa ja asettuvat asianajajiksi johonkin pikkukaupunkiin, missä he sitten iltaisin lietensä ääressä tyytyväisinä kertovat taiteilijaelämästään liioitellen kuin tiikerinpyyntiä kuvaileva matkustaja. Toiset ovat itsepäisempiä ja jatkavat itserakkaudesta, mutta kun luotto, jota hyvien perheiden pojat sentään aina voivat saada, on loppunut, ovat he onnettomampia kuin oikeat boheemit, joilla, vaikkei heillä koskaan ole muita apulähteitä, on kuitenkin älynsä. Tunsin erään tuollaisen »amatööriboheemin», joka näin elettyään kolme vuotta ja riitauduttuaan sukunsa kanssa kuoli ja vietiin yhteiseen hautaan köyhien paareilla: hänellä oli kymmenentuhannen frangin vuosikorot!