Se on, kuten näkyy, naurettavuuden stoalaisuutta. Mutta jotta meitä uskottaisiin, vakuutamme vielä kerran, että tuntemattomien boheemien keskuudessa on tällaisia olioita, joiden kurjuus herättää myötätuntoista sääliä, vaikka terve järki pakottaa siitä luopumaan; sillä jos huomautatte heille tyynesti, että elämme yhdeksännellätoista vuosisadalla, että käteinen raha on valtiattarena ihmiskunnassa ja että kengät eivät putoa valmiiksi kiillotettuina taivaasta, kääntävät he teille selkänsä ja sanovat teitä poroporvariksi.
Muuten he ovat johdonmukaisia mielettömässä sankaruudessaan. He eivät päästä huutoa, ei valitusta, vaan kestävät vastustelematta synkkää ja kovaa kohtaloa, jonka he itselleen luovat. He kuolevat enimmäkseen sen taudin murtamina, jolle tiede ei uskalla antaa oikeaa nimeä; kurjuuden kukistamina.
Ja kuitenkin voisi moni, jos tahtoisi, pelastua tästä kohtalokkaasta ratkaisusta, joka saapuu äkkiä päättämään heidän elämänsä siinä iässä, jolloin elämä tavallisesti on vasta alkamassa. Siihen riittäisi vain muutama välttämättömyyden ankaroille laeille tehty myönnytys, taito jakaa kahtia luontonsa, pitää itsessään kahta olentoa: runoilijaa, joka aina haaveilee korkeilla kukkuloilla, missä innoittuneiden äänien kuoro laulaa, ja miestä, oman onnensa seppää, joka osaa hankkia itselleen jokapäiväisen leipänsä. Mutta tätä kaksinaisuutta, jonka melkein aina tapaa terveissä luonteissa, se kun on niiden oleellisia ominaisuuksia, puuttuu useimmilta näiltä nuorukaisilta, jotka ylpeys, väärä ylpeys, on tehnyt kaikille järjen neuvoille kuuroiksi. Niinpä he kuolevatkin nuorina, jättäen joskus jälkeensä teoksen, jota maailma myöhemmin ihailee ja jolle se epäilemättä olisi aikaisemmin antanut tunnustuksensa, jollei teos olisi pysynyt näkymättömissä.
Taiteen taistelujen laita on jokseenkin samoin kuin sodankin: koko saavutettu kunnia heijastuu päälliköiden nimiin; armeija jakaa palkinnokseen muutamia päiväkäskyn rivejä. Taistelussa kaatuvat sotilaat haudataan siihen, missä ovat kaatuneet, ja yksi ainoa hautakirjoitus riittää kahdellekymmenelletuhannelle vainajalle.
Samoin yleisö, joka aina kohdistaa katseensa korkealla olevaan, ei koskaan alenna silmiään maanalaiseen maailmaan, missä työntekijät pimennossa taistelevat; näiden elämä päättyy tuntemattomana, ja he poistuvat elämästä välinpitämättömyyden käärinliinaan verhottuina, joskus saamatta edes sitä lohdutusta, että olisivat hymyilleet valmiille työlle.
Näiden boheemien joukossa on toinenkin ryhmä. Siihen kuuluvat ne nuoret miehet, joita on petetty tai jotka itse ovat pettäneet itseään. He pitävät jotakin mielijohdetta sisäisenä kutsumuksena ja kuolevat kovan kohtalon kourissa, toiset yhä intoutuvan ylpeyden uhreina, toiset saavuttamattoman houreen tavoittelijoina.
Ja tässä sallittakoon meille pieni poikkeus syrjään.
Taiteen tiet, niin ahtaita ja vaarallisia kuin ovatkin, käyvät päivä päivältä yhä ahtaammiksi tungoksesta, eikä boheemien joukko niin muodoin ole koskaan ollut lukuisampi kuin nyt.
Tätä runsautta aiheuttavia syitä etsiessään saattaisi ehkä löytää seuraavan.
Useat nuorukaiset ovat ottaneet vakavalta kannalta korulauseet, joita on sepitetty onnettomista taiteilijoista ja runoilijoista. Gilbertin, Malfilâtren, Chattertonin, Moreaun nimiä on liian usein, liian ymmärtämättömästi ja etenkin liian turhanpäiväisesti singottu ilmaan. Näiden onnettomien haudasta on tehty saarnastuoli, jonka korkeudesta julistettiin taiteen ja runouden marttyyriutta: