Myöskin kahdeksannentoista vuosisadan kuuluisimmat nimet tavataan boheemien luetteloista, jotka tämän ajan ansiollisten joukossa voivat mainita Jean Jacquesin ja d'Alembertin, Notre-Damen kirkkotorin löytölapsen, ja ansiottomien joukossa Malfilâtren ja Gilbertin, kaksi liioiteltua kuuluisuutta, sillä toisen innoitus oli vain kalpeata kajastusta Jean-Baptiste Rousseaun kalpeasta lyriikasta ja toisen into vain raivoavan voimattomuuden sekoitusta vihaan, joka ei ollut edes omaperäistä ja vilpitöntä, vaan erään puolueen juonien ja koston pyyteiden maksettu väline.
Tähän lopetamme pikaisen silmäyksemme boheemien valtakuntaan sen eri aikakausina; olemme vartavasten sijoittaneet rämän kuuluisia nimiä sisältävän johdannon kirjamme alkuun estääksemme lukijaa tekemästä vääriä ennakkopäätelmiä, joihin hän voisi hairahtua kohdatessaan siinä boheemin nimen, sitä kun jo kauan on käytetty sellaistakin, joista tässä kuvattavamme henkilöt pitävät kunnia-asiana pysyä erillään.
Nyt, kuten ennenkin, on jokaisen taiteen alalle antautuvan, jolla ei ole muuta toimeentulon keinoa kuin taide itse, pakko kulkea boheemien polkuja. Useimmat niistä aikalaisistamme, joilla on taiteen kauneimpina vaakunakilpinä loistavat nimet, ovat olleet boheemeja; ja keskellä vakiintunutta, suurta mainettansa he usein muistelevat, ehkäpä kaipausta tuntien, sitä aikaa, jolloin heillä nuoruuden vihantaa kunnasta kiivetessään ei kahdenkymmenen ikävuotensa loistossa ollut muuta omaisuutta kuin rohkeus, joka on nuorten avu, ja toivo, joka on köyhien miljoona.
Huolestuneelle lukijalle, pelokkaalle poroporvarille, kaikille niille, jotka eivät koskaan löydä kylliksi pilkkuja jonkin määritelmän i-kirjainten päältä, toistamme selviön muodossa:
»Boheemikausi on taiteilijan koeaikaa; se on alkutaival akatemiaan, vaivaistaloon tai ruumishuoneelle.»
Lisäämme, että boheemi-elämää ei ole eikä se ole mahdollistakaan muualla kuin Pariisissa.
Kuten kaikissa yhteiskuntaluokissa, niin on boheemienkin keskuudessa erilaisia ryhmiä ja laatuja, jotka taas puolestaan jakaantuvat, ja siksi lienee hyödyllistä niitä luokitella.
Aloitamme tuntemattomien boheemien luokasta, joka on suurilukuisin. Siihen kuuluu niiden köyhien taiteilijoiden suuri joukko, jotka kohtalo on tuominnut pysymään tuntemattomina, kun he eivät osaa taikka eivät voi löytää mitään julkisuuden kolkkaa todistaakseen oievansa taiteilijoita ja sen nojalla, mitä he jo nyt ovat, näyttääkseen mitä heistä kerran saattaisi tulla.
He ovat itsepintaisten uneksijoiden rotua, jolle taide on pysynyt uskontona eikä ammattina; innostuksen ja vakaumuksen miehiä, jotka pelkkä mestariteoksen näkeminenkin saattaa kuumeiseen tilaan; heidän vilpitön sydämensä tykyttää kiivaasti kaikelle, mikä on kaunista, kysymättä tekijän tai koulun nimeä. Tätä boheemiluokkaa kartuttavat ne nuorukaiset, joiden sanotaan herättävän toiveita, ja ne, jotka jo täyttävätkin näitä toiveita, mutta jotka huolettomuudesta, arkuudesta tai käytännöllisen elämän tuntemattomuudesta kuvittelevat, että kaikki on kunnossa, kun teos on valmis, ja odottavat, että julkinen ihailu ja varallisuus tulevat heidän luokseen väkirynnäköllä ja sisään murtautuen.
He elävät tavallaan yhteiskunnan ulkopuolella, eristyneinä ja toimettomina. Taiteeseen kivettyneinä he käsittävät kirjaimellisesti akateemisten ylistyspuheiden vertauskuvat, joiden mukaan runoilijain otsaa ympäröi sädekehä, ja uskoen sen sädehtivän heidän pimennossaan odottavat, että heitä tullaan hakemaan. Tunsimme kerran pienen koulukunnan näitä tyyppejä, niin outoja, että on vaikea uskoa heitä olevan olemassa; he sanoivat olevansa taiteen oppilaita taiteen vuoksi. Näiden lapsekkaiden nuorukaisten mukaan sisälsi taide taiteen vuoksi sen, että heidän piti keskenään ihailla toisiaan, olla auttamatta sattumaa, joka ei edes tiennyt heidän osoitettaan, ja odottaa, että kunniakorokkeet tulisivat sijoittumaan heidän askeltensa alle.