Muuten on François Villon kaikkien niiden joukosta, joiden vähän tunnettuja teoksia selailleet tutkijat eivät välitä Ranskan kirjallisuuden alkaneen vasta silloin, kun Malherbe ilmestyi, saanut sen kunnian, että hänen aarrearkkuansa on enimmän kopeloitu, ja tällaisina riistäjinä ovat esiintyneet nykyaikaiset Parnasson suuretkin herrat. On hyökätty köyhän pellolle ja sieltä saadusta aarteesta lyöty oman maineen muistorahoja.
Niinpä on monta balladia, jotka tuo boheemi-runoilija on sepittänyt jonakin pakkaspäivänä jossakin portinpielessä tai räystään alla, monta lemmenlaulua, jotka hän on laatinut hökkelissä »monen morsiamena olleen» avatessa siellä sylinsä jokaiselle tulijalle, mutta jotka nyt hienomman tyylin myski- ja ambratuoksuisen lemmenkaihon asussa koristavat monen ylhäisen Khloriin vaakunoitua muistikirjaa.
Sitten alkaa renessanssin suuri aikakausi. Michelangelo kapuaa Sikstuksen kappelin telineille katsellen huolestuneena nuorta Rafaelia, joka nousee Vatikaanin portaita kainalossaan Loggia-maalaustensa luonnokset. Benvenuto suunnittelee Perseustaan. Ghiberti leikkaa Kastekappelin ovet ja Donatello kohottaa marmoripatsaansa Arnon sillalle. Ja sillä aikaa kun Medicien kaupunki kilpailee mestariteoksilla Leo X:n ja Julius II:n kaupungin kanssa, kohottavat Tizian ja Veronese dogien kaupungin kunniaa; Pyhä Markus taistelee Pyhän Pietarin kanssa.
Tämä nerouden kuume, joka äkkiä puhkesi Italian niemimaalla kuin kulkutauti, levittää kohta kunniakkaan tartuntansa koko Eurooppaan. Taide, jumalten kilpailija, kulkee kuninkaiden vertaisena. Kaarle V kumartuu ottaakseen maasta Tizianin siveltimen ja Frans I odottelee kirjapainon eteisessä, kun Etienne Dolet ehkä korjaa Pantagruelin näytevedoksia.
Keskellä tätä älyn ylösnousemusta boheemi jatkaa kuten ennenkin, leivän ja vuoteen hakua, käyttääksemme Balzacin sanontaa. Clément Marot, päästyään tutuksi Louvren esikartanoissa, saa lemmitykseen kauniin Dianen, jonka hymy kirkasti kolme hallituskautta — vieläpä ennen kuin samasta lumoojattaresta oli tullut kuninkaan rakastajatar.
Diane de Poitiersin yksityishuoneesta runoilijan uskoton runotar siirtyy Marguerite de Valoisin kammioon: vaarallinen suosio, jonka Marot sai maksaa vankeudella. Melkein samaan aikaan joutui toinen boheemi, jonka lapsuutta olivat Sorrenton hietikkorannoilla epiikan runottaren suudelmat hyväilleet, Tasso, Ferraran herttuan hoviin samalla tavoin kuin Marot Frans I:n; mutta kovaonnisempana kuin Dianen ja Margueriten rakastaja, sai Vapautetun Jerusalemin tekijä maksaa järjellään ja neronsa menetyksellä sen, että oli rohjennut rakastaa Este-suvun tytärtä.
Uskonsodat ja valtiolliset myrskyt, jotka Ranskassa ilmaisivat Medicien tuloa, eivät pysäyttäneet taiteen lentoa. Samalla hetkellä kun luoti tapasi Viattomia muovailevan Jean Goujonin, joka oli löytänyt Feidiaan pakanallisen mestaritaltan, löysi Ronsard Pindaroksen kanteleen ja loi seitsentähdistönsä avustamana Ranskan laulurunouden suuren koulun. Tätä uudestisyntymisen koulua seurasi Malherben ja hänen kannattajiensa taantumus, karkottaen kielestä kaiken ulkomaisen tuoksun, jota heidän edeltäjänsä olivat koettaneet omalle Parnassolle kotiuttaa. Silloin taas eräs boheemi, Mathurin Régnier, yhtenä viimeisistä puolusti lyyrisen runouden valleja retorikkojen ja grammatikkojen falangia vastaan, joka selitti, että Rabelais oli raakalainen ja Montaigne hämärä. Sama kyynikko Mathurin Régnier teki uusia solmuja Horatiuksen ivan ruoskaan ja huudahti aikansa tapoja katsellessaan närkästyneenä:
— Ei kunnialle nykyään tee kenkään kunniaa!
Seitsemänneltätoista vuosisadalta tavataan Ludvig XIII:n ja Ludvig XIV:n ajan kirjallisuudessa joukko boheemin nimiä. Boheemeja on Hotel de Rambouilletin kaunosielujen parissa, missä he avustavat Julian seppelettä; heillä on pääsy kardinaalipalatsiin, missä he ottavat osaa Miramen murhenäytelmän kirjoittamiseen runoilijaministerin, itsevaltias Robespierren kanssa. Boheemi lausuu myös Marion Delormen makuuhuoneessa siroja madrigaalejansa ja kosiskelee Ninonia Place Royalen puiden juurella. Hän syö aamiaista Ahmattien tai Kuninkaanmiekan ravintolassa ja illastaa Joyeusen herttuan pöydässä; hän käy kaksintaisteluun katulyhtyjen alla Uranian sonetin puolesta Jobin sonettia vastaan. Boheemi rakastaa, taistelee, onpa hän diplomaattinakin; ja vanhoilla päivillään, väsyneenä seikkailuihin, hän pukee Vanhan ja Uuden Testamentin runomuotoon, pyrkii virkoihin ja istuutuu runsaiden kymmenysten ruokkimana vihdoin piispanistuimelle tai jonkun hengenheimolaisensa perustaman akatemian nojatuoliin.
Tänä siirtymäkautena kahdeksanteentoista vuosisataan ilmestyivät myös ne kaksi ylvästä neroa, jotka kummankin oma kansa panee vastakkain kirjallisesta kunniasta kilpaillessaan: Molière ja Shakespeare, kuuluisat boheemit, joiden kohtalossa on niin monta yhtymäkohtaa.