Kun kirjallisuushistorioitsijat teoksissaan luokittelevat kirjailijoita, on heidän hiukan vaikea löytää Murgerille paikkaa suuntien ja koulukuntien joukossa. Hän ei ole klassikko, ei romantikko, ei realisti eikä naturalisti. Hän on vain oma itsensä, kertoen elämästä omalla erikoisella tavallaan, muotisuunnista ja virtauksista välittämättä. Miellyttävässä runoudessaan Murger on kyllä ilmeisesti saanut vaikutuksia Alfred de Mussetilta, jota hän suuresti ihaili, mutta proosakertomuksen alalla hän taas on keksijä ja uudistaja, joka ei kuulu mihinkään kouluun eikä ole luonut koulua.
Murger oli kaikessa perin tunnontarkka. Hän ei voinut laskea käsistään mitään puolivalmista eikä tehdä työtä vain ansaitakseen. Sen vuoksi hänen teostensa lukumäärä on vähäinen ja niiden aihepiiri pieni, koska kirjailija ei halunnut lähteä aloille, joilla hän ei ollut varma itsestään. Hän sulkeutui omaan elämäänsä, omaan piiriinsä ja kertoi kuulemansa, näkemänsä, milloin puhtaan realistisesti, milloin pitäen todellisuutta mielikuvituksen vallattoman lennon lähtökohtana.
Murger on ehdoton humoristi, mutta sellainen, joka aina ja joka paikassa tuntee elämän vakavuuden: hänen huumorinsa saattaa hyvin helposti sulaa kyyneliin. Paljon kärsineenä hän myös ymmärtää ja antaa mielellään anteeksi monet seikat yhden hyvän ominaisuuden takia. Hän rakastaa naisia, mutta ei tunne onnellista rakkautta. Kaikki Murgerin rakkaustarinat päättyvät onnettomasti, surullisesti. Kuitenkaan ei Musettelle ja Mimille voi suuttua. Heidän kuvansa jäävät lukijan mieleen surullisen herttaisina, viehättävinä, ja heitä on kaikesta kevytmielisyydestään huolimatta vaikea tuomita.
Nuorena kuollut Murger lauloi huolettomasta nuoruudesta, joka uhmailee elämän karuutta ja kylvää sen kalliot täyteen oman mielikuvituksensa kukkia.
Eino Palola.
ESIPUHE
Niillä boheemeilla, joista tässä kirjassa on puhe, ei ole mitään yhteyttä sellaisten kodittomien kanssa, joista bulevardin näytelmänkirjottajat ovat tehneet taskuvarkaiden ja murhamiesten veroisia. Eivätkä heidän piirinsä myöskään kuulu karhuntanssittajat, miekannielijät, varmuusketjujen kaupustelijat, sen väitteen julistajat, että »joka heitto voittaa», alimpien kerrosten välittäjähuijarit tai tuhannet muut salaperäiset, määrittelemättömät keinottelijat, joiden päätoimena on olla ilman mitään tointa ja jotka aina ovat valmiit tekemään kaikkea muuta paitsi hyvää.
Se boheemilaji, josta tämä kirja kertoo, ei silti ole eilispäivänä syntynyt; se on ollut olemassa kaikkina aikoina ja kaikkialla, ja sen sopii vedota kuuluisiin esi-isiin. Jo muinaisessa Kreikassa — ollaksemme kaivamatta näitä sukujuuria vielä syvemmälti — eli maineikas boheemi, joka armoleipää syöden, jokapäiväinen toimeentulo sattuman varassa, kierteli kukkean Joonian maita ja pysähtyi illoin ripustaakseen vieraanvaraisuuden lieden ääreen helkkyvän kantelensa, laulettuaan sen säestämänä Helenan lemmestä ja Troijan häviöstä. Siirtyessään aikojen porraspuita tännemmäksi, tapaa nykyaikainen boheemi edeltäjänsä kirjallisuuden ja taiteen kaikkina aikakausina. Keskiaikana jatkavat homerolaista perinnettä kuljeksivat soittoniekat ja tilapäisten laulujen laatijat, hilpeät trubaduurit, Tourainen soittelevat maankiertäjät, harhailevat runoniekat, jotka kerjäläispussi ja harppu selässä laulellen samoilivat pitkin kaunista Provencea ja saivat siellä joka kevät kilpailla Clémence Isauren hopeisesta metsäruususta.
Ritarikauden ja renessanssin aamunkoiton välisenä aikana boheemi yhä edelleen kuljeksii kaikilla kuningaskunnan teillä, jopa hiukkasen Pariisin kaduillakin. Mestari Pierre Gringoire, mieronkiertäjäin ystävä ja paaston vihollinen, laiha ja nälkäinen kuin ainakin mies, jonka elämä on vain pitkää paastoa, kiertelee kaupungin kaduilla nuuskien ilmaa kuin ajokoira, vetäen sieraimiinsa keittiöiden ja ruokapaikkojen tuoksua. Hänen silmänsä ahnas katse saa lihakauppiaiden koukkuihin ripustetut liikkiöt laihtumaan vain niihin suuntautumalla, kun hän mielikuvituksessaan — ah! valitettavasti ei taskussaan — helistelee niitä kymmentä hopeaécutâ, jotka herrat neuvosmiehet ovat luvanneet hänelle maksuksi oikeuspalatsin näytäntösalia varten laaditusta hyvin hurskaasta ja ylentävästä ilveilystä.
Tämä kärsivä ja kaihoava Esméraldan ihailija saa boheemien aikakirjoissa rinnalleen toisen, luonteeltaan vähemmän pidättyväisen ja iloisemman näköisen kaverin; se on mestari François Villon, hän, joka rakasti »monen morsiamena ollutta kaunotarta». Se mies oli runoilija ja samalla kiertolainen, jos kukaan! Ja hänen laajalentoista runouttaan vainosi aina erikoinen ennakkotuntu hirsipuusta — varmaankin sellaisten aavistelujen johdosta, joita muinaisajan ihmiset uskoivat tietäjillään olevan; olipa hän kerran saamaisillaan kaulaansa hamppunarun, kun oli pyrkinyt liian läheltä katselemaan kuninkaan kolikoitten väriä! Tämä samainen Villon, jonka hänen kintereillään kiitävät järjestysmiehet olivat usein ajaneet henkihieveriin, tämä Pierre-Lescot-kadun ilopaikkojen meluava vieras, tämä Egyptin herttuaan hovin lautastennuolija, tämä runouden Salvator Rosa on sepittänyt elegioita, joiden sydämeenkäyvä tunne ja vilpittömyys liikuttavat kovapintaisintakin ihmistä ja saavat hänet unohtamaan veijarin, mieronkiertäjän ja hulttion, omissa kyyneleissään kylpevän runottaren vuoksi.