Jäätyään yksin Rodolphe ei miettinyt kauan, mitä olisi tehtävä. Hän kiinnitti tukevasti parvekkeen kaiteeseen solmunuoraksi muutetun lakanan ja laskeutui vaarasta välittämättä sitä myöten neiti Sidonien parvekkeelle.
— Kuka siellä? huusi näyttelijätär, kun Rodolphe kolkutti ikkunaan.
— Hiljaa! vastasi Rodolphe. — Avatkaa!
— Mitä te haluatte? Kuka te olette?
— Voitteko vielä kysyä? Minä olen Kostajan tekijä ja tulen hakemaan sydäntäni, joka putosi huoneeseenne tirkistysaukosta.
— Onneton, tehän olisitte voinut tappaa itsenne!
— Kuulkaa, Sidonie… jatkoi Rodolphe osoittaen saamaansa kirjettä. — Näettehän, että menestys ja kunnia hymyilevät minulle!… Tehköön rakkauskin samoin!
Rodolphe pääsi seuraavana aamuna karkaamaan enonsa luota miehenpuvussa, jonka neiti Sidonie oli hankkinut. Hän kiiti kukkasjuhlien akatemian edustajan luo ja sai kultaisen ruusunkukan, arvoltaan kolmesataa frangia, jotka elivät melkein yhtä kauan kuin ruusunkukat yleensä.
Kuukautta myöhemmin Monetti sai sisarenpojaltaan kutsun olla läsnä Kostajan ensi-illassa. Neiti Sidonien lahjakkaan näyttelemisen ansiosta voitiin tämä esittää seitsemäntoista kertaa, ja se tuotti tekijälleen neljäkymmentä frangia.
Hiukan sen jälkeen, kun kesä oli jo tullut, Rodolphe asui Saint-Cloudin puistokadulla, kolmannessa puussa vasemmalla. Boulognen metsästä tultaessa, viidennellä oksalla.