— Poika parka, myönsi Sidonie.
Hän kiipesi huonekalujen avulla ylemmäs ja nosti Rodolphen huulille kätensä, joka heti peitettiin suuteloilla.
— Mikä vahinko, jatkoi Rodolphe, — että te ette voi kuin pyhä Dionysius kantaa päätänne käsissänne!
Aterian jälkeen alkoi kirjallis-tunteellinen keskustelu. Rodolphe puhui Kostajasta, ja neiti Sidonie pyysi häntä lukemaan sen ääneen. Aukon ääressä loikoen Rodolphe alkoi lausua draamaansa tytölle, joka ollakseen lähempänä oli nostanut nojatuolin pöydälle. Neiti Sidonie arvioi Kostajan mestariteokseksi, ja koska hänellä oli hiukan sananvaltaa teatterissa, lupasi hän toimittaa kappaleen hyväksytyksi.
Hellimmällä hetkellä tuli tähän seurusteluun keskeytys, kun käytävästä kuului eno Monettin askelia, niin kevyitä kuin Don Juanissa kuvernöörin kuvapatsaan. Rodolphe ehti hädintuskin peittää aukon.
— Tässä on sinulle, sanoi eno, — kirje, joka on kiertänyt jäljessäsi kuukauden päivät.
— Katsotaanhan, sanoi Rodolphe. — Ah, rakas eno! huudahti hän sitten, — minä olen rikas! Tässä kirjeessä sanotaan, että olen saanut kolmensadan frangin palkinnon eräältä kukkasjuhlien akatemialta. Tuo pian pukuni ja tavarani, minä riennän hakemaan laakerini. Minua varrotaan Capitoliumilla.
— Entä se luku ilmarei'istâ? kysyi Monetti kylmästi.
— Onko siitä nyt puhe, eno hyvä! Tuokaa tavarani. En halua lähteä näissä laitteissa…
— Sinä et lähde, ennen kuin Opas on valmis, vastasi eno sulkien
Rodolphen taas lukon taakse.