— Ja minä näyttelijä, jatkoi Sidonie.
Sitten hän lisäsi:
— Herra naapurini, haluatteko tehdä minulle sen kunnian, että tulette luokseni päivälliselle ja vietätte tämän illan vieraanani?
— Kutsunne avaa minulle taivaan, hyvä neiti, mutta minun on mahdoton suostua siihen. Kuten minulla on ollut kunnia huomauttaa, on enoni, herra Monetti, muurarimestari, jonka kirjurina tällä kertaa toimin, sulkenut minut tänne.
— Saattepa sittenkin syödä seurassani, väitti Sidonie. — Kuunnelkaahan tarkkaan: minä menen huoneeseeni ja kolkutan kattoon. Siltä kohdalta, johon kolkutan, löydätte tirkistysreiän jäljet Se on kerran ollut siinä, mutta suljettu myöhemmin. Koettakaa keksiä keino irrottaaksenne lattiasta puuta sen verran, että aukko paljastuu, ja vaikka olemme kumpikin omassa huoneessa, olemme kuitenkin melkein yhdessä.
Rodolphe ryhtyi heti toimeen. Viiden minuutin kuluttua oli yhteys huoneiden välillä kunnossa.
— Reikä on pieni, virkkoi Rodolphe, — mutta sittenkin kyllin iso, jotta voin siitä lähettää teille sydämeni.
— Nyt syödään, sanoi Sidonie. — Kattakaa pöytänne, minä lähetän täältä ruuat.
Rodolphe laski alempaan huoneeseen rihmaan kiinnitetyn turbaaninsa ja nosti sen takaisin täynnä ruokavaroja. Sitten runoilija ja näyttelijätär alkoivat syödä yhdessä kumpikin puolellaan. Hampain Rodolphe ahmi piirakkaa ja silmin neiti Sidonieta.
— Voi, neiti, valitti Rodolphe aterian päätyttyä, — teidän ansiostanne on vatsani kyllä tyytyväinen, mutta ettekö voisi tyydyttää isoavaa sydäntänikin, joka on saanut paastota kovin kauan?