— Niin on, myönsi Rodolphe, — Coilinen.
Ja kun hän penkoi taskuaan hakien nenäliinaa, putosi sieltä pieni mantšunkielinen nide, joka oli unohtunut vieraiden kielten osastoon.
Ystävykset kävivät heti valmisteluihin käsiksi. Ateljee siivottiin, uuniin sytytettiin tuli, kattoon ripustettiin kynttilöillä reunustettu kehys toimittamaan kynttiläkruunun virkaa, huoneen keskelle sijoitettiin pöytä puhujalavaksi, sen viereen ainoa nojatuoli istuimeksi vaikutusvaltaiselle kriitikolle, ja pöydälle kasattiin niitä kirjoja, romaaneja, runoutta, novelleja, joiden tekijät aikoivat kunnioittaa illanviettoa läsnäolollaan. Kaikkien yhteentörmäysten estämiseksi eri kirjailijaryhmien välillä oli ateljee vielä jaettu neljään osastoon, ja kuhunkin ripustettiin kaikessa kiireessä laadittu kilpi. Näissä luki:
RUNOILIJAT ROMANTIKOT PROOSAKIRJAILIJAT KLASSIKOT
Naisille jätettiin tila keskelle.
— Hyvä juttu, mutta, hoksasi Rodolphe, — tuoleja puuttuu.
— Älä huoli, sanoi Marcel. — Niitä on koko joukko porraskäytävässä, mutta ne on kiinnitetty seinään. Otetaanko ne?
— Pitää kai ottaa, Rodolphe myönsi lähtien anastamaan tuoleja, jotka kai olivat jonkun naapurin omaisuutta.
Kello löi kuusi. Toverukset aterioivat kiireesti ja palasivat hoitamaan salinsa valaistusta. Se häikäisi heidät itsensäkin. Seitsemältä saapui Schaunard kolmen naisen kanssa, jotka olivat unohtaneet timanttinsa ja hattunsa. Eräällä heistä oli punainen, mustapilkkuinen huivi. Schaunard huomautti hänestä erityisesti Rodolphelle:
— Se on hyvin hieno nainen, englannitar. Stuartien kukistuminen ajoi
hänet maanpakoon. Hän elää vaatimattomasti antamalla englannintunteja.
Hän on kertonut, että hänen isänsä oli kanslerina Cromwellin aikana.
Hänelle tulee olla kohtelias. Älä sinuttele häntä heti.