VI
Neiti Musette
Neiti Musette oli sievä, kaksikymmenvuotias tyttö, josta pian sen jälkeen kun hän oli saapunut Pariisiin oli tullut sellainen kuin sievistä tytöistä tavallisesti tulee, jos heillä on siro vartalo, paljon keimailunhalua, hiukan kunnianhimoa ja tuskin ollenkaan oikeinkirjoitustaitoa. Kun hän oli aikansa ilahduttanut Latinalaisen korttelin ilta-aterioita laulaen hyvin raikkaalla, vaikkei ihan puhtaalla äänellä kansanlauluja, saaden niiden ansiosta nimen [Musette merkitsee »paimenpilli.. — Suom.], joilla kaikkein taitavimmat riimiensepittäjät ovat häntä sitten ylistäneet, jätti hän äkkiä La Harpe-kadun muuttaakseen Brédan kaupunginosan kytereläisiin korkeuksiin.
Ei kestänyt pitkääkään aikaa, ennen kuin hän kuului huvittelevan ylimystön leijonattariin ja läheni vähitellen sitä kuuluisuutta, jonka merkkinä on päästä mainituksi Pariisin lehdissä tai saada kuvansa paperikauppojen näyteikkunoihin.
Neiti Musette oli kuitenkin poikkeus niistä naisista, joiden parissa hän eli. Luonteeltaan vaistomaisesti hienona ja runollisena, kuten oikein naiselliset olennot, hän rakasti ylellisyyttä ja kaikkia sen tuottamia nautintoja. Hänen keimailussaan piili kiihkeä kauneuden ja ylellisyyden halu, eikä hän kansan tyttärenä olisi joutunut eksyksiin edes kuninkaallisimman loiston keskellä. Mutta neiti Musette, joka itse oli nuori ja kaunis, ei olisi koskaan suostunut sellaisen miehen rakastajattareksi, joka ei samoin ollut nuori ja kaunis. Hänen oli kerran nähty urhoollisesti hylkäävä» viekoittelevat tarjoukset erään upporikkaan vanhuksen taholta, jolla oli pilanimenä Chaussée d'Antinin Kroisos ja joka olisi antanut hänen kaikille haluilleen ja oikuilleen kultaiset siivet. Älykkäänä ja henkevänä hän ei myöskään suvainnut tyhmiä ja hölmöjä, oli heidän ikänsä, asemansa tai nimensä mikä tahansa.
Musette oli siis kunnollinen ja kaunis tyttö, joka rakkaudessa hyväksyi ensi puoliskon Champfortin kuulusta mietelmästä: »Rakkaus on vuorovaikutusta kahden mielikuvituksen välillä.» Hänen lemmenliittojensa edellä ei ollutkaan koskaan sattunut sellaista häpeällistä kaupantekoa, joka halventaa nykyaikaista kuhertelua. Niin kuin hän itse sanoi, Musette pelasi suoraa peliä ja vaati, että hänelle maksettiin samalla mitalla.
Mutta jos hänen mieltymyksensä olivatkin vilkkaita ja välittömiä, eivät ne koskaan päässeet kohoamaan intohimoon asti. Ja hänen oikkujensa tavaton vaihtelevaisuus, samoin kuin hänen tapansa olla välittämättä siitä, missä kunnossa olivat hänen ihailijoittensa kukkarot tai jalkineet, tuottivat hänen elämäänsä ainaista vaihtelua. Milloin hän ajoi omissa vaunuissa, milloin ajurin rattailla, asui milloin ensi kerroksessa, milloin katonrajassa, yllään silkkipuku tai kohta taas karttuunihame. Oi, sinä viehkeä tyttö, nuoruuden elävä runoelma! Naurusi soi ja laulusi helisee! Sydämesi on säälivä, sykkien kaikille ihmisille avokaulaisen puseron alla! Oi, neiti Musette, Berneretten ja Mimi Pinsonin sisko! Tarvitsisin Alfred de Mussetin kynän kelvollisesti kuvatakseni huolettomuutesi ja harhailevan kulkusi nuoruuden kukkivia polkuja pitkin. Varmasti hän olisi halunnut ylistää sinua, jos hän, kuten minä, olisi kuullut sinun laulavan sievällä ja hiukan epäpuhtaalla äänellä tätä lempilaulusi säkeistöä:
Helotti päivä herttaisin, kun lempiväni tunnustin sua tummatukka ystäväin, min sydän on kuin Cupidon ja hilkka hienoinen kuin siipi perhosen.
Aiheena siihen tarinaan, jonka nyt kerromme, on eräs kaikkein viehättävimpiä kohtauksia tämän suloisen pikku seikkailijattaren elämässä, joka niin monesti kuvasti hänen häikäilemätöntä luontoaan.
Musette oli antautunut erään nuoren valtioneuvoksen rakastajattareksi, ja tämä oli kohteliaasti jättänyt hänen haltuunsa perintöosuutensa avaimen, ja siihen aikaan oli Musettella tapana pitää joka viikko iltakutsuja sievässä pikku salongissa Bruyre-kadun varrella. Nämä illanvietot olivat samantapaisia kuin useimmat muut Pariisissa, erotuksena vain se, että siellä oli hauskaa. Jos ei ollut kylliksi tilaa, niin istuttiin toinen toistensa sylissä, ja usein sattui niinkin, että parit käyttivät samaa lasia. Rodolphe, joka oli Musetten ystävä eikä koskaan päässytkään ystävyyttä pitemmälle — kumpikaan ei oikein tiennyt miksi — pyysi lupaa tuoda kerran mukaansa erään ystävänsä, maalari Marcelin, »lahjakkaan pojan», lisäsi hän, »jolle tulevaisuus paraikaa kutoo akateemikon pukua».