— Tuo vain! sanoi Musette.
Sinä iltana, jolloin heidän piti yhdessä mennä Musetten luo, Rodolphe kiipesi Marcelin huoneeseen häntä halaamaan. Taiteilija oli pukeutumispuuhissa.
— Aiotko lähteä vierailulle kirjava paita päälläsi? kysyi Rodolphe.
— Loukkaako se yleistä tapaa? Marcel kysyi tyynesti.
— Loukkaako? Ihan verisesti, onneton.
— Peeveli! pääsi Marcelilta, kun hän katseli paitaani, jossa siniselle pohjalle oli kuvattu metsäkoiria ajamassa villisikoja. — Minulla ei ole toista. No, viis siitä, minä otan korkean irtokauluksen, ja kun Metusalemissa on napit leukaan saakka, ei paitani väriä näy!
— Mitä? kysyi Rodolphe huolestuneena, — käytätkö sinä yhä vielä
Metusalemia?
— Ei auta muu, vastasi Marcel. — Jumala tahtoo niin ja räätälini myös. Muuten siinä on uudet napit ja äsken olen somittanut sitä mustalla värillä.
Metusalem oli näet Marcelin hännystakki. Hän oli antanut sille tämän nimen, koska se oli hänen puvustonsa ikäpresidentti. Se oli teetetty neljä vuotta takaperin silloisen muodin mukaan ja oli väriltään räikeän vihreä, vaikka Marcel vakuutti, että se lampunvalossa saattoi käydä mustasta.
Marcel oli viiden minuutin kuluttua valmis. Hän oli pukeutunut mitä huonoimman maun mukaan, ikään kuin ensi kertaa juhlaan menevä maalarinsälli.