— Mutta kuitenkin?
— Tämä kulta on hikeni hedelmiä, Rodolphe sanoi kooten rahat ja järjestäen ne pinoiksi pöydälle. Perääntyen sitten pari askelta hän katseli kunnioittaen tuota viidensadan frangin kokoelmaa ja ajatteli itsekseen:
— Nyt saan siis toteuttaa unelmani.
— Siinä on kai kuusituhatta frangia, tuumi puolestaan Marcel tarkaten pöydällä kimaltelevia kolikoita. — Mieleeni juolahtaa eräs aate. Koetan saada Rodolphen ostamaan teokseni Kulku Punaisen meren poikki.
Äkkiä Rodolphe otti mahtipontisen asennon ja lausui taiteilijalle juhlallisin elein:
— Kuuntele minua, Marcel. Rikkaus, jonka olen antanut loistaa silmiesi edessä, ei ole alhaisen keinottelun tulos. En ole kehnosti myynyt kynääni. Olen rikas, mutta kunniallinen. Nämä rahat on minulle lahjoittanut antelias käsi, ja minä olen vannonut käyttäväni ne hankkiakseni työllä kunnon ihmisen vakavan aseman. Työ on pyhin velvollisuuksista.
— Ja hevonen jaloin eläimistä, lisäsi Marcel keskeyttäen Rodolphen. — Mitä tuo puhe oikeastaan merkitsee, ja mistä mokoma proosapätkä on kotoisin? Terveen järjen koulun louhoksesta kai?
— Älä keskeytä minua, vaan jätä pilailut sikseen, vastasi Rodolphe. — Ne kilpistyvät kuitenkin haavoittumattoman tahdon rautapaidasta, joka tästedes on ylläni.
— No, riittää jo esipuheita. Mihin sinä oikeastaan pyrit?
— Tällaiset ovat suunnitelmani: Elämän aineellisilta vaikeuksilta suojassa aion työskennellä vakavasti. Päätän mestariteokseni ja hankin lujan aseman yleisessä mielipiteessä. Ensiksi luovun boheemielämästä ja pukeudun kuten muutkin ihmiset. Sitten hankin frakin ja käyn salongeissa. Jos haluat vaeltaa samaa tietä kuin minä, asumme edelleen yhdessä, mutta sinun pitää omaksua minun ohjelmani. Ankarin säästäväisyys olkoon valtiaana elämässämme. Jos oikein järjestämme olomme, meillä on edessämme kolmen kuukauden huoleton työaika. Mutta säästäväisyyttä tarvitaan.