— Oliko viisussa toinenkin värssy?
Kolmas kolikko vieri pitkin permantoa, sitten taas yksi ja vielä yksi. Lopuksi ne tanssivat katrillia huoneessa. Marcelissa alkoi ilmetä selviä mielisairauden oireita, ja Rodolphe nauroi kuin permantoyleisö Théâtre-Français»sa »Flanderin Johannan» ensi-iltana. Äkkiä ja varoituksetta Rodolphe ammensi täysin kourin taskuistaan, ja kolikot aloittivat satumaisen kilpajuoksun. Se oli runsauden virran tulva, Jupiterin hurjastelu Danaensa luona.
Marcel seisoi hievahtamatta, mykkänä, silmät selällään. Hämmästys sai hänessä aikaan melkein saman muutoksen kuin se, jonka uhriksi uteliaisuus kerran vei Lootin vaimon. Ja kun Rodolphe heitti lattialle viimeisen sadan frangin käärön, oli Marcelin toinen kylki jo suolana.
Rodolphe nauroi vain yhä. Tämän myrskyisän hilpeyden rinnalla olisi herra Saxin orkesterin ukkonen tuntunut rintalapsen kirkunalta.
Häikäistynä, huumautuneena, mielenliikutuksesta tyrmistyneenä Marcel luuli näkevänsä unta. Karkottaakseen ahdistavan painajaisen hän puri sormensa verille, mikä teki niin kipeää, että hän oli huutamaisillaan.
Silloin hän tajusi olevansa täysin valveilla, ja nähdessään kahlaavansa kullassa hän huudahti kuin murhenäytelmissä:
— Voinko uskoa silmiäni?
Sitten hän lisäsi tarttuen Rodolphen käteen:
— Anna minulle tämän salaisuuden selitys!
— Jos selittäisin, ei se enää olisikaan salaisuus.