— Sepä se, sanoi Rodolphe, — mutta minulla on toinenkin aate…
Puhutaan siitä vasta päivällisellä.
Viittä minuuttia myöhemmin toverukset istuivat eräässä läheisen ravintolan yksityishuoneessa ja jatkoivat säästäväisyyden pohtimista.
— Minun aatteeni on tällainen: mitähän jos palvelijan sijasta otettaisiinkin rakastajatar? uskalsi Rodolphe ehdottaa.
— Yksi rakastajatar kahdelle? virkkoi Marcel hirmustuneena. — Silloin saituus veisi tuhlaukseen, ja me menettäisimme kaikki säästömme ostaaksemme veitsiä toistemme murhaamiseksi. Ei, minusta on miespalvelija parempi. Sitäpaitsi se on säädyllisempää.
— Todellakin, Rodolphe myönsi. — Me hankimme siis älykkään nuorukaisen. Ja jos hänellä on vähänkin hajua oikeinkirjoituksesta, opetan hänet kirjoittamaan puhtaaksi.
— Siitä tulee hänelle vanhan päivän vara, tuumi Marcel tarkastaen laskua, joka nousi viiteentoista frangiin. — Kas kun tuli kalliiksi. Tavallisesti olemme molemmat syöneet päivällistä puolellatoista frangilla.
— Niin, mutta silloin söimme huonosti, selitti Rodolphe, — ja meidän oli pakko haukata vielä illallistakin. Tämä on siis säästäväisyyttä, jos kaikki otetaan lukuun.
— Sinä olet sentään viisaampi, taiteilija mutisi tämän järkipäätelmän voittamana, — sinä olet aina oikeassa. Teemmekö työtä tänä iltana?
— Ei helkkarissa! Minä menen nyt enoni luo, ilmoitti Rodolphe. — Hän on kunnon mies, ja kun selitän hänelle uuden asemani, antaa hän minulle hyviä neuvoja. Entä sinä, Marcel, minne sinä menet?
— Ukko Médicisin luo kysymään, eikö hänellä olisi vanhoja tauluja korjattavana. Kuule, anna minulle viisi frangia!