— Mitä varten?
— Ajaakseni Arts-sillan poikki.
— Äh, sehän on turha menoerä ja vaikkakin verrattain vähäpätöinen, poikkeaa se periaatteistamme.
— Olen tosiaankin väärässä, vastasi Marcel. — Mutta voinhan mennä
Neuf-sillan kautta. Ajurin sentään otan.
Ja toverukset erosivat kumpikin eri taholle. Omituisen sattuman oikusta he sittenkin joutuivat samaan paikkaan, missä taas tapasivat toisensa.
— No, etkö tavannutkaan enoasi? kysyi Marcel.
- Etkä sinä Médicisîa? uteli Rodolphe puolestaan. Ja he purskahtivat nauruun.
Kuitenkin he palasivat kotiin hyvin aikaisin… seuraavana aamuna.
Pari päivää myöhemmin Marcel ja Rodolphe olivat kokonaan muuttaneet muotoa. Puettuina kuin hienot, vastanaineet miehet he olivat niin komeita, niin loisteliaita, että tullessaan kadulla vastatusten heidän oli vaikea tuntea toisiaan.
Heidän säästäväisyysohjelmansa oli muuten täydessä voimassa, mutta työn järjestelyä oli vaikea toteuttaa. He olivat ottaneet palvelijan. Tämä oli isokokoinen kolmenkymmenenneljän ikäinen mies, kotoisin Sveitsistä ja älyltään rajoittunut kuin huvinäytelmän hölmö. Muutenkaan hän ei ollut syntynyt palvelijaksi, ja jos jompikumpi isännistä antoi Baptistelle hiukankin huomiota herättävän käärön kannettavaksi, hän punastui kiusaantuneena ja jätti sen jonkun lähetin huoleksi. Hänellä oli sentään hyviäkin puolia. Jos hänelle esim. antoi jäniksen, valmisti hän siitä hätätilassa kohtalaisen hyvää muhennosta. Kun hän sitä paitsi oli ollut tislaajana ennen kuin rupesi palvelijaksi ja säilyttänyt suuren mieltymyksen entiseen ammattiinsa, käytti hän melkoisen osan isännilleen kuuluvasta palvelusajasta kokeisiin, keksiäkseen uuden ja mainion suuveden, jolle hän aikoi antaa nimensä. Myös hänen pähkinäviinansa oli erinomaista. Mutta yhdellä alalla Baptistella ei ollut kilpailijaa, hän oli etevä polttamaan Marcelin sikaareja ja sytyttelemään niitä Rodolphen käsikirjoituksilla.