Näytelmä metsässä. Meteli leirissä.
Noin penikulma pohjoiseen Uudesta Kaarlebystä on yksi noita majesteetillisiä honkametsiä, joita meidän kertomuksemme aikana Suomessa oli runsain määrin. Seuraamme kaitaa metsätietä ja tulemme raivatulle huuhtapellolle, joka maanviljelys-tapa kokonaan uhkaa hävittää metsät. Huuhtapellolla kasvaa ruista ja sen eteläisessä päässä on pirtti, suomalaisen talonpojan tupa, joka sekä ulkoa että sisältä on paimentolaisen tuvan kaltainen. Läävän seinä on aivan asuinhuoneen eli pirtin seinässä kiini. Lähistössä laitumella on muutamia lehmiä ja lampaita sekä pari noita pieniä, näöltään rumia, vaan muuten sitkeitä ja voimakkaita suomalaisia hevosia.
Me astumme pirttiin. Suomalainen vieraanvaraisuus kohtaa meitä kaikkiaalla, eikä meidän tarvitse peljätä, ett'ei meitä ystävällisellä käden annolla sanottaisi sydämellisesti tervetulleeksi. Ikkunoita ei ole pirtissä. Sysättävän luukun kautta päästetään valo pirttiin ja suljetaan se sieltä. Pirtin keskellä olevasta uunista tupruava savu tunkeutuu ulos katossa olevan aukon kautta. Pari seinään kiinnitettyä, kömpelösti tehtyä vuodetta kirjavilla kotikutoisilla peitteillä, muutama petäjäinen penkki, suuri pöytä, hylly, jossa on kaikellaisia tina- ja puuastioita, seinällä riippuvat kalastus- ja metsästys kapineet, vartaat katossa uunin kohdalla joihin on ripustettu paksuja reikäleipiä kuivamaan ja pari suurta kirstua, joissa vaatteet ja muu arvokkaampi omaisuus säilytetään, ovat huoneen täydellinen kalusto.
Rautakoukusta liedellä riippuu pata ja liedessä palavan tulen ääressä istuu suomalainen talonpoika ja hänen vaimonsa, tuijottaen tuleen. Pöydän ääressä istuu nuori mies ja puhdistaa piipyssynsä lukkoa. Nuorella miehellä on jättiläisen ruumiinrakennus. Hänen jäsenensä ovat vahvat kuin rauta, hän on metsän nuori honka, joka piakkoin muodostuu ytimekkääksi, myrskyä pelkäämättömäksi puuksi.
Nuo lieden edessä istujat olivat ukko Kitulanka ja hänen vaimonsa Kerttu; pöydän edessä istuva nuori mies oli heidän nuorin poikansa, Alarik, joka oli 21 vuoden vanha; hänellä oli liikanimi karhuntappaja, sillä hän, vaikka noin nuori, oli jo tappanut tusinan noita peljättyjä petoeläimiä.
Kitulanka oli vähän yli 60 vuoden vanha. Paitse harmahtavia hiuksia ei vuosien näkynyt jättäneen mitään ulkonaisia merkkejä hänen vankkaan ruumiiseensa. Työ ja vaivat olivat karaisseet hänen ruumiinsa kaikkia tauteja vastaan. Hän oli jumalaapelkääväinen, rakasti isänmaatansa, vihasi moskovalaisia kuin paholaista, oli itsepäinen kuin kaikki suomalaiset, ankara perheenisä, vaatimaton ja köyhyyden koettelema, mutta kiitti Jumalaa yhtä innokkaasti silloin kuin leipä oli sekoittamatoin kuin silloinkin, jolloin leipään oli pantu puoliksi pettua. Sellainen oli ukko Kitulanka.
Hänen vaimollansa oli samat hyveet. Hänen isänsä oli tuo paikkakunnallaan mahtava ja arvokas karjalainen talollinen Pohjan Poika. Tämä mies oli Sandelsin joukoille tien osottajana ja, vaikka jo 75 vuoden vanha, kumminkin ketteräjalkainen kuin nuorukainen ja silmät tarkat kuin kotkalla. Hänen isänsä oli ollut sotilaana Kaarlo XII:sta, itse hän rupesi talonpojaksi, mutta käytti kivääriä niinhyvin kuin metsästäjä sitä voi käyttää. Hän rakasti isänmaatansa niinkuin lapsi äitiänsä. Kun sota alkoi ja huuto: sotaan! kaikui metsissä, heitti hän pyssyn olallensa, ripusti kirveen ja puukon vyöhönsä ja meni sotaväkeen. Olihan hän suomalainen ja — sotilaan poika.
Kitulanka otti tupakkimassinsa ja täytti piippunsa, jonka pesä oli tehty visakoivusta, veti muutamia savuja ja katsoi poikaansa.
"Pyssysi lukko ei taida oikein hyvin sopia!" lausui hän äreällä äänellä. "Se varmaan on ruostunut venäläisestä verestä eli kuinka?"
"Ei, isäni", vastasi poika lyhyesti. Kitulangan parrakas naama kokonaan katosi savupilviin.