Poika kuunteli äitiänsä kuolonkalpeana.
"No niin, voin sanoa teille, ett'ei pelkuruus eikä Savilahden Olgan kauniit silmätkään ole estäneet minua veljieni rivilöistä", vastasi Alarik. "Minun on kostettava, ennenkuin jätän tämän paikan."
"Kosto viipyköön, silloinkuin isänmaa on vaarassa", vastasi vanhus. "Kun sota on loppunut, silloin on vasta oikeus ajatella omia asioitansa! Mitä sinulla sitte on kostettavaa?"
"Poljettu kunniani", vastasi nuori mies kumealla äänellä.
Kitulanka aikoi kysyä vielä enemmän, kuin pirtin ovi aukeni ja sisään astui seurakunnan arvoisa opettaja, vanha kirkkoherra Kelloniemi.
"Jumalan rauha! kuinka voitte?" kysyi hän tervehdykseksi, antaen kättä Kitulangalle ja hänen vaimollensa ja nyökäyttäen ystävällisesti päätänsä pojalle.
"Kylläpä, mitä minun ja vaimonikin terveyteen tulee, niin ei siinä ole moittimista", vastasi vanhus. "Suokoon Jumala, että maamme laita olisi yhtä hyvä! Mitä uutisia?"
"Olemme nähneet vihollisia kuljeksivan kylässämme", vastasi kirkkoherra. "He vaativat ruokaa ja viinaa. Ne eivät olleet tervetulleita vieraita ja vasta eilen jättivät he meidät rauhaan. Kuulivat, että joukkomme lähestyivät kylää ja silloin vasta karkasivat. Koko kylän asukkaat olivat uskolliset ja osoittivat sekä katseilla että sanoilla, kuinka kovasti he vihasivat vihollisiamme. Yksi ainoa oli Juutas, eikä voinut vastustaa moskovalaisten kultaa."
Vanha Kitulanka katsoi kysyvästi pastorin kasvoihin.
"Löytyyköhän Ylistaron asukasta, joka olisi voinut myödä itsensä viholliselle? Kirottu olkoon se äiti, joka synnytti sellaisen hylkiön", lausui vanha Kitulanka ja hänen ruumiinsa tärisi vihasta.