"Häväistylle miehelle onkin kuolema tervetullut", lausui Hanna Tiainen. "Onnettoman sukulaiseni koko elämä oli turmeltu. Hänellä ei ollut enää tekemistä mitään maailmassa. Rauha olkoon hänen muistollensa."
"Hänellä oli vielä paljonkin tehtävää maailmassa, hänen oli saavutettava kadotettu kunniansa", vastasi Ranck innolla. "Hänen tekemänsä rikos oli nuoruuden erehdys, joka hänen oli korjattava. Sydämestäni toivon, että hän olisi vielä elossa ja kerran palaisi, kantaen päänsä pystyssä niinkuin parantunut mies ainakin."
Tästä asiasta ei puhuttu sen enempää. Kerran kysyi Hanna Ranckin vanhempia. Hän vastasi lyhyesti, että molemmat olivat kuolleet ja hän oli yksin maailmassa. Hanna huomasi, että Ranck tuli liikutetuksi ja sentähden muutti hän keskustelun ainetta. Ensi kerran kävi Paavo isäntänsä luona. Tuo ennen vankka palvelija oli nyt enemmän haudasta nousneen haamun kuin ihmisen kaltainen. Hänen ruumiinsa oli hyvin kuihtunut ja kasvoiltaan kalvakka, melkein kellertävä.
"Paavo raukkani", lausui Ranck syvästi liikutettuna. "Molemmat, sekä sinä että minä, saimme kärsiä sanansaattajana olemisestamme."
"Mutta minä toivon kumminkin, että kerran vielä saan kiittää venäläisiä viimeisen edestä ja sen oikein Porvoon mitalla" vastasi Paavo. "Minusta vuoti paljon verta, mutta vielähän sitä tulee uudelleen ja silloin…"
Hän keskeytti puheensa ja teki uhkaavan liikkeen. Hän nimittäin nosti oikean kätensä ja heilutti sitä ilmassa ikäänkuin hän löylyttäisi edessänsä seisovaa vihollista.
Ranck oli jo siksi parantunut, että voi istua hevosen selässä ja seurata Tiaista parilla ryöstöretkellä. Ruokavaroista alkoi olla puutos suuressa vapaajoukkio-leirissä ja puute oli poistettava. Silloin onnistuttiin kaappaamaan pari suurta kuormastoa, joiden kuljettajat armotta surmattiin. Karjalaiset eivät koskaan antaneet armoa. Siinä he olivat sydämettömiä ja julmia.
Kun Soinin lähettämä sana tuli päävartioon oli Tiainen siellä. Tämä urhoollinen päällikkö punastui ilosta ja jaloudesta. Häntä ja hänen miehiänsä tarvitsi tuo suuri kenraali Adlercreutz. Hän ehkä joukkonensa saisi ottaa osaa järjestettyyn taisteluun ja näyttää mihin Karjalan talonpoika kelpasi. Ranck oli yhtä iloinen. Pitkällisen poissa-olonsa jälkeen saisi hän taas tavata vanhoja asekumppaniansa, jotka varmaan luulivat hänen kuolleeksi. Hän lausui ilonsa aivan ajattelematta ja huomaamatta, että Hannalla häntä kuunnellessa oli silmät maahan kiinitetyt ja kasvot kalpeina.
Tiainen oli mennyt jonnekin ja he olivat kahden kesken.
"En kummastelekkaan, jos elämä meidän joukossamme ei ole teidän taipumustenne ja elämäntapojenne mukainen", lausui hän. "Olemme kumminkin rakastaneet teitä kuin veljeämme ja suuresti tulemme kaipaamaan teitä."