Muutamilla sanoilla kertoi Hanna miten hän ja Paavo oli löydetty ja lisäsi, että hän oli ollut hyvin kipeänä; sitten oli hän viety Kalppiin, jossa hän nyt oli Olli Tiaisen turvassa ja suojassa.
"Olli Tiaisen luona", mumisi Ranck, "sepä oli omituinen sallimuksen leikki. Juuri hänen luonansa, jota olin toivonut tapaavani."
Sitte kysyi hän Paavoa.
"Hänelläkään ei ole enää mitään vaaraa", vastasi Hanna. "Mutta nyt kiellän teitä enemmän kyselemästä ja puhelemasta. Kaikellainen rasittaminen uhkaa henkeänne. Teidän parantumisenne vaatii ennen kaikkea rauhallisuutta. Akka ja minä valvomme edelleen ylitsenne."
Tuo jalo ja ylevämielinen nainen täytti myöskin lupauksensa. Joka päivä kävi hän sairaan luona ja joka päivä lisääntyivät myös Ranckin voimat. Kohta olikin kaikki vaara ohitse ja hän voi puhella hoitajattarensa kanssa, johon hän oli erittäin mieltynyt. Ranck kertoi hänelle niistä vaaroista ja seikkailuista, joissa hän oli ollut. Se palava isänmaanrakkaus, joka hänet valtasi, sai vastinetta tuossa nuoressa naisessa. Hän ihmetteli sitä miehuutta ja kestävyyttä, joka Ranckissa ilmestyi. Vilkkaalla osanotolla seurasi hän Ranckin kertomuksia useista maista ja kansoista, joissa hän oli käynyt. Kuinka erilainen eikö hän ollut noiden miehuullisten, mutta raakojen ja sivistymättömien miesten rinnalla, joiden kanssa hän tähän asti oli oleskellut ja joita oli oppinut tuntemaan. Teeskentelemätön luonteeltansa eikä tuntien kavaluutta eli teko-kainoutta, osoitti hän peittelemättä tyytyväisyytensä ja ilonsa, joka hänellä oli keskustelusta Ranckin kanssa. Kun Ranck väliin silmäili kauemman aikaa haaveilevana ja miettiväisenä nuoren tytön kauniita ja avoimia kasvojen piirteitä, niin katsoi hän takaisin Ranckiin kirkkaalla ja ujostelemattomalla katseella, joka on naisellisen viattomuuden ja hyveen oikea tuntomerkki. Hän ei tuntenut syntiä eikä pahuutta, josta olisi tarvinnut peljätä omantuntonsa soimaavaa ääntä.
Ranckin sairasvuoteella siis hän ja Hanna Tiainen tapasivat toisensa ensikerran. Täällä heidän tuttavuutensa vähitellen muodostui lämpimämmäksi ja hellemmäksi tunteeksi. Kun Ranck vertasi tuota teeskentelemätöntä kansan tytärtä, Hanna Tiaista, tuohon ylhäiseen, hienosti kasvatettuun ja sivistyneesen Katariina Jägerhorniin, niin täytyi hänen kaikessa katsannossa myöntää etusijan ensin mainitulle. Talonpojan tyttären olennossa oli kaikki parhaimmat avut, jotka vaativat arvonantoa ja kunnioitusta, aatelismiehen tytär sitä vastaan askaroi sellaisella toimialalla, jonka tarkoituksena oli oman arvonsa kohottaminen isänmaan häviön kautta. Hän oli kurja kavaltajatar, joka omin etuja voittaaksensa oli myönyt sielunsa paholaiselle.
Kerran kun Tiainen oli läsnä, kertoi Ranck, että hän oli tuttu vanhan Taavetti Koiskisen kanssa sekä että Koiskinen vanhuudestaan huolimatta oli saapunut sotaväkeen taistelemaan.
"Se on aivan hänen kaltaistansa", vastasi Tiainen. "Tuo voimakas, vanha sotauros on kehoittava esimerkki meille kaikille. Me olemme sukua keskenämme, sillä minun isäni sisar on Taavetin vaimona. Siitä on monta vuotta kuin näin heitä. Nuorukaisena ollessani kävin heidän luonansa Pulkissa. Se oli viimeisen sodan aikana ja Koiskinen poikinensa, minun serkkuni kanssa, olivat sotajoukossa. Heitä kohtasi suuri, summattoman suuri suru. Heidän ainoa poikansa viekoteltiin osalliseksi Anjalan liittoon ja kavaltajana tuomittiin hän ikuiseen maanpakolaisuuteen. Minä surkuttelen häntä, sillä hän oli täydestä sydämestään suora mies, vaikka helposti viekoiteltu ja heikko luonteeltaan."
"Eikö koskaan ole saatu mitään tietoja, mitä hänestä sitte on tullut?" kysyi Ranck, joka nähtävällä ihastuksella kuunteli Tiaisen sanoja.
"Minun tietääkseni on hänen kohtalonsa kokonaan tuntematon", vastasi Tiainen. "Pari vuotta sitte oli minulla kirje vanhalta Koiskiselta. Hän kertoi siinä ei saaneensa mitään tietoja pojastaan sen jälkeen kuin hän itse kauan aikaa sitten oli lakannut kirjoittamasta vanhemmillensa. He surivat häntä kuolleena ja uskottavinta onkin, että siten on hänelle käynyt."