Tähän aikaan vuodesta ei näillä pohjoisilla leveysasteilla ole yötä ollenkaan. Auringon laskettua vallitsee vähän aikaa hämärää ja kohta senjälkeen alkaa uusi päivä koittaa. Aurinko silmäilee niin sanoen puolella silmällään näky-alan ylitse. Elämä luonnossa ei nuku ollenkaan, linnut visertelevät läpi vuorokauden ja pohjolan lyhyenä mutta viehättävänä kesäyönä luulee elävänsä kaksinkertaista elämää.
Jo varhain alettiin liikkua leirissä, sillä joka silmänräpäys odotettiin Tiaisen tuloa pääjoukon kanssa. Vihdoin ilmaisi hevosten hirnuminen ja aseitten kalske, että Karjalais-päällikkö oli tulossa ja sentähden kiirehdittiin ilohuudoilla tervehtimään häntä ja hänen joukkoansa tervetulleiksi. Hänen mukanansa oleva joukko nousi noin 400 mieheen. Tiainen oli huonosti varustetuilla miehillänsä tehnyt venäläisille sanomattoman paljon vahinkoa. Hän oli ottanut viholliselta yhden kuormaston toisensa perästä. Sentähden venäläiset pelkäsivät suuresti Tiaista ja hänen vapaajoukkoansa. Kun hän näki, että vahvemmat voimat uhkasivat häntä, niin vetäysi hän nuolennopeudella metsiin, sieltä uudelleen ilmestyäksensä toisessa paikassa, jossa häntä vähimmän odotettiin. Hän oli hankkinut itsellensä kunnianimen "venäläisten havauttaja", joka nimi kylliksi osoitti hänen toimiensa laadun.
Tiaisen rinnalla ajoi ratsastaja, jonka vartalo ja kasvot ovat meille ennestään tutut, Se oli Ranck, joka nyt oli täydellisesti parantunut vaarallisista haavoistansa ja taas kiiruhti uusiin vaaroihin ja seikkailuihin. Huolellisin hoito oli jouduttanut hänen parantumistaan. Lääkärintaitoon tottunut vanha Akka oli hoitanut häntä ja hänen yrttejänsä ja voiteitansa saivat niinhyvin Ranck kuin Paavokin kiittää hengestään. Kun tuo vanha loitsumuori ensikerran näki Ranckin, mumisi hän itseksensä joukon käsittämättömiä sanoja. Selvästi näkyi, ett'ei hän ensikertaa nähnyt Ranckia. Läsnäoleva Tiainen kysyi häneltä siitä, mutta Akka ei ollut kuulevinaankaan hänen kysymystään. Vasta sitte, kuin Tiainen oli jättänyt hänen yksin sairaan kanssa, mumisi hän:
"Täytyy pitää suu tupessa, eikä puhua kaikkea mitä tietää eli mitä on tullut tuntemaan. Vanha Akka on kuljeksinut ympäri aina Kemistä mereen saakka. Hän on sanonut monelle miehelle ja naiselle kohtalonsa. Myöskin hänen käteensä olen katsahtanut, olkoon siinä kylliksi. Sallimus on tuonut hänen tänne, että se toteutuisi mitä nuo hänen kädessään olevat piirteet osoittavat."
Ne kunniamerkit, jotka löydettiin Ranckin rinnassa, vaikuttivat, että yhtä ja toista aprikoitiin hänestä. Kun Ranck siksi parani ja voimat myönsivät puhelemista, kertoi hän Tiaiselle matkansa tarkoituksen ja miten viholliset pitkin matkaa olivat vainunneet ja estäneet häntä. Tiainen tyytyi tähän kertomukseen eikä kysellyt enempää. Vieraanvaraisuus ei sallinut hänen pakoittamaan vierastansa luottamaan häneen, varsinkin kuin vieras ei näkynyt olevan halukas kertomaan itsestänsä mitään. Alituiset ryöstömatkat, jotka Tiainen teki vihollista vastaan, eivät sallineet hänen muuta kuin harvoin ja lyhyen ajan viipyä Kalpissa. Eräässä tällaisessa tilaisuudessa antoi hän Ranckille ne kunniamerkit, jotka olivat häneltä löydetyt.
"Oh, olin kokonaan unhottanut nuo leikkikalut", lausui Ranck hymyillen. "Ne ovat muutamia muistoja olostani ulkomailla. Eräs ystävällinen ja hyväntahtoinen hallitsija antoi ne minulle, siinä kaikki."
"Mutta ne leikkikalut kumminkin pelastivat teidän hengenne", lausui Tiainen. "Tämä rintatähti heikonsi kuulan voiman. Laukaus oli ammuttu aivan sydäntä kohti ja ell'ei tämä koristus olisi ollut tiellä, niin olisitte olleet kuoleman oma."
Ranck katseli nähtävällä liikutuksella koristuksia, joita hän piti kädessään. Mitä hän ajatteli, siitä hän ei puhunut sanaakaan. Vai'eten pani hän korukalut lähimäiselle pöydälle.
Paitse Akkaa oli Ranckilla myöskin toinen hoitajatar, joka taudin kovimmallaan ollessa, silloinkuin kuume valtasi hänessä ja hurjat mielikuvitukset raivosivat hänen aivoissaan, hoiti häntä erittäin lempeästi ja hellästi. Se oli päällikön sisar, nuori ja kaunis Hanna Tiainen, joka valvoi kuin äiti hänen tautivuoteensa ääressä. Tämä nuori nainen, joka oli yhtä miehuullinen ja isänmaatansa rakastava kuin veljensäkin, ei millään ehdolla jäänyt kotia, kun Tiainen keräsi joukkojansa mennäksensä vihollista vastaan. Tiaisen täytyi myöntää, että hän sai seurata mukana, ja monessa tilaisuudessa oli hän osoittanutkin miehuullisuutta ja nerokkaisuutta ja siten saavuttanut noiden raivokkaiden miesten kunnioituksen. Sodan melussa ja aseiden kalskeessa nähtiin hänen pitävän huolta haavoitetuista ja kaatuneista. Hänen lempeä ja uhraavainen luonteensa teki hänen koko vapaajoukon suosikiksi. Häntä kohdeltiin melkein lapsellisella kunnioituksella ja liikuttavaa oli nähdä, miten miehet koettivat suojella häntä ja poistaa kaikkia vaaroja, jotka uhkasivat hänen henkeänsä.
Kun kuume vihdoinkin taukosi ja Ranck voi katsella ympärillensä, näki hän kummaksensa Akan ja kauniin Hanna Tiaisen istuvan sänkynsä ääressä. Nuoren naisen osaa-ottavainen, ystävällinen katse vaikutti suuresti haavoitetun parantumiseen. Hän huomasi olevansa ystävien ympäröimänä, jotka hoitivat häntä. Vähitellen sai hän täydellisesti tietää, mitä oli tapahtunut. Hän muisti tulipalon ja taistelun Saarijärvellä, mutta mitä sitten oli tapahtunut se oli hänelle kokonaan tuntematointa ja hänen ensimäinen kysymyksensä olikin, missä hän oli?