Kasvot ikkunassa.
Oli puoliväli Helmikuuta 1808. Ankara talvi, väliin nousten kolmenkymmenen ja kolmenkymmenen kuuden asteen pakkaseen, oli luonut usean jalan paksuisen jään ei ainoastaan järviin, jokiin ja kaikkiin Suomen vesijaksoihin, vaan myös kutonut avoimeen mereen niin vahvan jääpeiton, että voitiin vähimmättä vaarattaa kulettaa kuormia Suomen ja Ruotsin välillä. Sota Suomen ja Wenäjän välillä oli jo alkanut, vaikk'ei mitään julkista sodan julistusta Wenäjän puolelta vielä oltu tehty. Aivan kuin repo, tahdottiin hiipiä varustamattomaan maahan, ennenkuin mitään apua ehtisi Ruotsista, ja siten pakotettiin Suomi tyytymään omiin vähäisiin voimiinsa. Vaikka usealta taholta oli saatu tarkkoja tietoja, että Wenäjän sotajoukot jo Helmikuussa lähenivät Suomen rajoja, oli Kustaa IV Adolf aivankuin soaistu, eikä antanut mitään käskyjä Suomen puolustamista varten. Päinvastoin oli hän aikonut jättää suomalaiset oman onnensa nojaan ja Englannin avulla valloittaa Norjan, jota maata Ruotsin hallitsijat jo kau'an olivat himonneet.
Niiden venäläisten sotajoukkojen, jotka olivat varustetut käymään sotaa Suomea vastaan, kuten keisarit Aleksanteri ja Napoleon olivat päättäneet, ylipäälliköksi valittiin ulkomaalainen aatelismies kreivi Buxhövden ja erikoisten osastojen päälliköiksi kenraaliluutnantti, kreivi Tutschkov, kreivi Kamenski ja ruhtinas Bagration, jotka kaikki samoinkun heidän sotamiehensäkin olivat harjautuneet sodassa Napoleonia vastaan. Vanha Sprengtporten, Anjalan liiton päämies ja perustaja, joka nyt oli 66 vuoden vanha ukko, seurasi vanhaan isänmaahansa venäläistä sotaväkeä ilman päällikkyyttä ainoastaan valtiollisten tehtävien tähden. Nyt oli Suomi päätetty valloittaa yhtä hyvin juonien kuin aseittenkin avulla. Suomen poikien toivottiin antautuvan vastustamatta. Wenäjän kiihkoilijat eivät uneksineetkaan, että Suomen hansassa olisi niin vahvasti juurtunut velvollisuuden tunne, että se satavuotisilla siteillä oli kiinnitetty äiti Sveaan sekä että se ennen oli taisteleva viimeiseen mieheen, kun kurjasti myövä kunniansa.
"Vihollinen on rajalla, kasakat ovat valmiit juottamaan hevosiansa Saimaan ja Näsijärven vedellä", huudettiin kaikkialla aina pohjoisesta Kemistä Suomen lahteen asti. Tämä huuto humisi Karjalan ja Hämeen metsissä, vuorien kaiku kertoi sitä ja sai jokaisen suomalaisen sydämen hehkumaan isänmaan rakkaudesta ja tappelun halusta. Vanha, mutta urhoollinen ja uskollinen kenraaliluutnantti af Klercker, joka oli väliaikainen päällikkö Suomessa, oli käskenyt Suomen sotajoukkojen keräytymään määrättyihin kokouspaikkoihinsa. Suomen sotaväki nousi 19,000 mieheen, joka kyllä luvultaan oli pieni, mutta sotakuntoisuuden ja upseerikunnan taitavuuden kautta paras osa koko valtakunnan sotajoukosta. Näistä asetettiin kolmas osa Wiaporiin, joitakuita osastoja Svartholmaan, Hangöhön ja Pohjois-Karjalaan; loput järjestettiin liikkuvaksi sotajoukoksi kolmessa osastossa. Ensimäinen ja toinen osasto lähemmäs 7,000 miestä evestien Palmfeltin ja Kaarlo Juhana Adlercreutzin johdolla keräytyi Kymijoen läntiselle puolelle Pernajan ja Nybyyn välille. Hänellä, joka kantoi kruunua ja jonka etupäässä olisi pitänyt ryhtyä kaikkiin mahdollisiin puolustustoimiin, ei ollut edes käsitystä Suomen asemasta, vaan hän oli kokonaan valtiollisten unelmien vallassa, jätti kaikki sattumoitansa myöten ja antoi sotajoukon hoitaa itseänsä niin hyvin kun se tahtoi ja voi. Savolainen osasto, joka varaväen kanssa nousi 8,000 mieheen, keräytyi kreivi Cronstedtin johdettavaksi suurimmaksi osaksi Mikkeliin. Vapaehtoisia joukkoja kiiruhti tarjoamaan palvelustansa ja asettumaan lippujen alle. Yleinen taistelun halu ja into elähytti koko Suomen kansan. Eronneita saamattomija vuoden 1788 sodan ajoilta asettui riveihin. Talonpojat valmistivat pajunetteja ja valoivat kuulia. Jokapäivä odotettiin yleistä sotamiesnostoa. Kun koko kansa oli aseissa, isänmaan rakkauden ja vihollisen vihaamisen elähyttäminä, niin täytyi sen olla vastustamattoman. Ei venäläinen olisi uskaltanut käydä rajan yli. Odotettiin vaan kuninkaan käskyä — mutta turhaan. 16,000 venäläistä oli kokoontunut Ahvenkoskelle, Anjalaan ja Kelttiin vietäväksi Kyminjoen yli länteen ja samalla aikaa 8,000 miestä Tutschkovin johdolla tunkeutui Savonlinnasta ja Lappeenrannasta Savoon ja sieltä pohjoiseen. Suomen kansa huusi aseita ja ampumavaroja. Vastaukseksi ilmoitettiin, että vihollisen edessä peräydyttiin ja Hämeenlinnassa upotettiin tuhansittain kivääriä, vaan ei jaettu kansalle. Viholliset olisivat voittaneet Filistealaiset, jos heillä vaan olisi ollut johtajana Taavetti eli Jonathan. — — —
Kahdeksantoista vuotta on kulunut siitä, kun teimme pienen ja lyhyen tuttavuuden Pulkin perheen kanssa. On ilta, pakkanen paukkaa huoneen nurkissa ja jäätyneeltä joelta kuullaan paukkavia ääniä, sen mukaan kun jokivesi nostaa eli laskee jäätä. Venäläisten leiritulet valaisevat itäistä rantaa. Sotamiehet ovat tehneet itsellensä majoja kuusen oksista, varjellaksensa itseänsä hirmuiselta pakkaselta, mutta vähän näyttää sekään auttavan, sillä joka aamu tavataan onnettomia, joilta jäsenet ovat paleltuneet. Sodan kärsimykset ovat jo alkaneet, vaikk'ei ole vielä hyökkäystäkään tehty.
Pulkin salin isossa uunissa paloi reima ja lämmittävä tuli. Kymin kirkkoherra Yrjö Sahlström, Koiskisen vanha ystävä, oli jälkeen puolenpäivän tullut käymään vanhuksien luokse, jotka nyt vieraansa ja rakuuna Svärdin kanssa olivat kokoontuneet saliin.
Koiskinen ei ollut paljon vanhentunut siitä kun hänen viimeksi näimme. Vaikka hän jo oli täyttänyt 70 vuotta, niin oli hänen voimakas ruumiinsa suora ja taipumatoin. Silmät olivat yhtä elävät, ainoastaan tukka ja parta olivat muuttuneet hopeanharmaiksi ja osoittivat jo vanhuuden saapuneen. Hänen vaimoonsa sitä vastaan oli aika enemmän vaikuttanut. Ennen tummanruskea tukkansa oli nyt valkoinen kuin hopea, kasvot ryppyiset ja silmien ympärillä näkyi suuret mustat kehät. Ainoan poikansa menettäminen ja se häpeä, joka häntä oli kohdannut, oli vaikuttanut syvälle hänen sydämeensä. Hänen surunsa oli syvä ja äänetöin, mutta sentähden juuri sitä raskaampi. Se kalvoi ruumiin voimat ja piirsi ikuisesti katoamattomat juovat hänen ennen niin terveihin ja kukoistaviin kasvoihinsa.
Ensimäisen neljän vuoden kuluessa, sen jälkeen kun maanpakolainen oli jättänyt isänmaansa, oli häneltä, silloin tällöin saatu tietoja. Hän oli päässyt sotamieheksi Ranskan sotaväkeen Bonaparten johdolla ja seurannut häntä hänen voittomatkoillaan Italiassa ja Saksassa. Hän näytti tyytyvän osaansa ja hänen elävät kuvauksensa niistä suurista taisteluista, joihin hän yhtämittaa osaa otti, osoittivat, että hän innolla oli antautunut sotilastoimeen. Milanon valloittamisen perästä oli hän nimitetty aliupseeriksi ja toivoi kohta saavuttavansa upseerin arvon. Hänen kirjeensä hehkuivat syvästä rakkaudesta vanhempiansa ja sitä maata kohtaan, jonka hänen oli täytynyt jättää, Hänen viimeinen kirjeensä oli kirjoitettu Toulonista vähä ennen, kun hän matkusti Egyptiin Ranskan sotaväen kanssa, joka oli valmis Bonaparten johdolla menemään Faraonien satumaisiin maihin, siellä tehdäksensä urotöitä, jotka olivat kauhistuttavat ja kummastuttavat maailmaa.
Tämän jälkeen ei oltu häneltä saatu mitään tietoja. Ranskan sotajoukot olivat palanneet Egyptistä kotiinsa, johon Bonaparte tuli ensimäiseksi konsuliksi. Mutta nuorelta Koiskiselta ei tullut kirjettä. Kuukausia ja vuosia kului, mutta ei mitään tietoja tullut häneltä. Oliko hän kaatunut Egyptin sotaretkellä, oliko hän hukkunut erämaan hietikkoon eli minne oli hän joutunut? Kaikki tiedustelemiset, joita surevat vanhemmat tekivät, jäivät vastaamatta. "Hän on kuollut", lausui äiti. "Meidän poikamme ei ole enää hengissä. Surekaamme häntä, kuten kuollutta ainakin."
"Sinulla on oikein, Maria", vastasi hänen miehensä. "Meillä ei ole enää poikaa. Kunnian kentällä on loppunut hänen kärsimyksensä. Rauha hänelle!"