Tästä hetkestä lähtien kävi Koiskisen vaimo murhepuvussa. Aivan kuin äänettömästä sopimuksesta puhuttiin perki harvoin pojasta. Molemmat aviopuolisot kantoivat surunsa yksinänsä. He ymmärsivät toistensa tunteet, tarvitsematta niitä sanoin lausua. Ainoa silmäys eli kädenpuristus oli kylliksi tulkitsemaan mitä he ajattelivat.
Niin oli vuosia tullut ja mennyt. Aika, tuo suuri lääkäri oli vähitellen hälventänyt muiston kadotetusta pojasta. Minkä kuolema kerran oli niittänyt, sitä ei voitu enää henkiin herättää, kohtalon kovaa iskua ei voitu tapahtumattomaksi tehdä.
Arvoisa kirkkoherra oli istunut rouva Koiskisen rinnalle sohvaan.
Uunin edessä puhdisti ja kirkasti Svärd kahta pistoolia ja itse
Koiskinen tarkasteli sapelinsa terää.
"Tämän esineen saat tehdä hiukan terävämmäksi, jos mielii sen kanssa halkaista ryssännahkaa", sanoi Koiskinen mennessänsä Svärdin luo ja näytti hänelle sapelin terää. "Terässä on vielä pari syvää lovea, jotka ovat tahkottavat pois. Joudu vaan, sillä aamulla varhain lähdemme."
"Ne ovat muistoja Porrassalmen ja Parkumäen tappeluista", vastasi Svärd, "ja ne lovet eivät helposti lähde. Minä muistan hyvin kun te löitte vihollista, te syöksyitte esiin kuin myrsky-tuuli ja moskovalaiset suinpäin pakenivat."
"Se on oleva ihana, herttanen aika, jonka taaskin saamme elää", vastasi vanhus hehkuvin silmin, "Vanhan ja nuoren täytyy käydä taistelemaan isänmaan edestä. Ei kukaan, joka voi kantaa aseita, saa istua kotona. Vartiotulet palavat mäkilöillä ja sotahuuto kaikuu aina Kemistä mereen asti."
"Sinun vakaa aikomuksesi siis on mennä sotaan ja vanhalla ijälläsi panna itsesi alttiiksi kaikille sodan vaivoille ja vaiheille", lausui kirkkoherra totisena. "Oletko ajatellut, että olet jo 70 vuoden vanha ja että sinun kädessäsi ei ole enää nuoruuden voimaa ja ruumiissasi sen kestävyyttä?"
"Silloin ei ajatella mitään kuin isänmaa on vaarassa ja vihollinen valmisna murtaumaan rajan yli", vastasi vanhus säteilevin silmin. "Sinä, hyvä pappi, miten yksinkertaisesti lausut, puhuessasi minun 70 vuodestani. Ah, en tunne enää ollenkaan vanhuutta, enkä mitään heikkoutta. Sydämeni on terve, käteni on voimakas ja jäntereni ovat raudasta. Uusi veri virtaa suonissani. Isänmaan rakkauden tuli on uudesta synnyttänyt minun. Luotini ei mene maalin sivuitse, eikä käteni väsy miekan käyttämisestä."
"Mutta vaimosi, sinun jalo puolisosi; hänen jättäminen on moitittavaa, oletko ajatellut sitä, ystäväni Koiskinen?" lausui kirkkoherra. "Kuka suojelee häntä?"
"Maria yhdistyy täydelleen minun mielipiteeseni ja Taavetti Koiskisen puoliso on ensimäinen myöntämään minulla olevan oikein", vastasi vanhus. "Hän on Suomen jalo tytär, eikä ole pelkuri. Paitse sitä hän tietää, että meillä on velka maksettava, joka ei ole vielä suoritettu. Meillä oli poika, olkoon kylliksi sanottu, sinä tiedät kaikki."