"Niin, niin, Koiskisella on oikein", huokasi hänen vaimonsa. "Jos hän olisi ollut elossa, olisi hän varmaan itse tullut korvaamaan sen, mitä oli rikkonut. Nyt saapi isä mennä kuolleen edestä?"
Koiskinen oli sattumalta katsonut alimaiseen ikkunaan, joka oli tulisijaa vastaan. Huoneessa vallitsevan lämpimän tähden oli jää ikkunasta sulanut ja Koiskinen, yhä vaan tuijottaen ikkunan ruutuun, luuli siinä näkevänsä suuripartasen naaman. Hänestä näytti, ikäänkuin pari melkein hurjaniloista silmää katsoisi ikkunasta huoneesen.
"Niin lapsellinen minä olen ja kuinka kuvitusvoima välistä leikitteleikse ivallaan", ajatteli hän itseksensä ja yhä edelleen tuijotti ikkunan ruutuun. "Ne ovat kuun säteet, jotka särkyvät lasin ruutuun, ja muodostavat nämät kasvot. Sepä on merkillinen sattuma. Nyt kumartuu kasvot tervehdykseksi. Hm! eihän tuo vaan liene joku venäläinen vakooja, joka olisi puikahtanut joen yli ja aikoisi jotakin."
Hän nousi ylös tuoliltansa ja meni ikkunan luo. Ei mitään näkynyt. Mitään naamaa ei ollut enää näkyvissä. Jään pauke kuului joelta ja täysikuu purjehti tähtikirkkaalla taivaalla muutamien pilvenhattaroiden seassa. Vieno pohjatuuli puhalsi ja lumi narisi kirkkaassa kuutamossa.
"Nyt tulee kylmä yö ja katso, Svärd, että kirkkoherran huone tulee hyvin lämmitetyksi", lausui Koiskinen mennessänsä ikkunan luota entiselle paikallensa. "Meidän joukkojen ensimäinen ja toinen osasto ovat Tampereella ja päällikkökunta Laukossa. Sinne tulee vaikea matkustaa, kun tiet ovat ummessa. Mutta meidän hevosemme ovat hyvät ja suuruslihassa, niin että me kyllä pääsemme eteenpäin."
"Minua kummastuttaa, kun sotaväki peräytyy sen sijaan, että sen pitäisi mennä rajan yli ja kohdata vihollista sen omien rajainsa sisällä", lausui kirkkoherra. "Tosin en ymmärrä sotaseikkoja, mutta varmaan sellainen ripeä menetteleminen vaikuttaisi edullisesti kansallistuntoon ja tyydyttäisi kansan palavan taisteluhimon."
"Kyllä sinulla on siinä oikein", vastasi Koiskinen, "mutta luultavasti Klercker on saanut käskyjä ylempää eli on hänellä joku omatakeinen suunnitelma mielessä. Luultavasti hän aikoo tukea liikuntonsa yhteispuolustukseen ja pitää tien sotaväen muonasäiliöihin avoinna."
Tätä puhuessa oli hänen katseensa kiinnitetty tuohon salaiseen ikkunan ruutuun, jossa hän taaskin oli huomaavinaan samat kasvot kuin ennenkin. Hän juoksi pikaisesti ikkunan luo ja löi kädellään ruutuun. Ei mitään kumminkaan ollut näkyvissä ja nauraen kertoi hän läsnäoleville, mitä oli luullut nähneensä ja huomanneensa. He yhdistyivät hänen iloonsa ja Koiskisen näky antoi aihetta moniin kertomuksiin, joiden kaikkien päätös oli, että sellainen oli vaan kuvituksen ivaa, eikä sillä ollut vähintäkään yhteyttä todellisuuden kanssa.
Jo aikaseen pantiin levolle, sillä päivän hämärässä piti Koiskisen ja Svärdin lähteä, matkalle. Kirkkoherra, jonka tie oli samaan suuntaan kuin heidänkin, tahtoi lähteä heidän mukanansa ja sanoa ystävällensä Koiskiselle viimeiset jäähyväiset. Ennenkun he erosivat lausui kirkkoherra:
"Minä tulin tänne siinä aikomuksessa, että voisin saada sinut luopumaan sotaan menon päätöksestäsi ja antautumasta sen vaarojen ja seikkailujen alaiseksi. Minä en onnistunut hyvää tarkoittavassa tehtävässäni, mutta olen täyttänyt ystävän velvollisuuden. Pilatuksen tavoin pesen minä käteni."