"Ja kumminkaan et pääse vapaaksi kaikesta edesvastauksesta", vastasi Koiskinen hymyillen. "Pari viikkoa sitte kuulin sinun saarnaavan Kymin kirkossa. Kauneimmilla sanoilla kehoitit sinä nuoria ja vanhoja tarttumaan aseihin ja taistelemaan isänmaan edestä. Sen, joka kurjasti väistyisi, nimitit sinä 'kaikkien hylkiöksi.' Luuletko puhuneesi vaan seinille. Ei, minä kuuntelin niitä, ikäänkuin ne olisivat tulleet taivaasta, ja mitä kylvää, sitä saapi leikata."
Ystävällinen: hyvää yötä, oli ainoa, minkä pappi antoi vastaukseksi, muuta ei hän voinut sanoa.
Varhain seuraavana aamuna olivat kaikki Pulkin asukkaat liikkeellä. Koiskinen kehoitti palvelijoita valppauteen ja miehuuteen, jos vihollinen tulisi tervehtämään. "Kasakat ovat arkoja raukkoja", sanoi hän, "te voitte säikäyttää heidät pakoon uuninluudilla ja heinähangoilla. Meidän arvokalut olen piilottanut, niin että heillä ei ole mitään ryöstämistä. Jumalan rauha sinulle, vaimoni. Toivon vielä kerran, vaikka haavotettunakin, näkeväni kodin. Pitkät jäähyväiset eivät milloinkaan ole olleet heikkouteni. Hyvästi ja olkaa rohkealla mielellä. Minulle, joka kahdeksantoista vuotta olen istunut rauhassa ja levossa, on liike terveellinen ja paras lääke päästäkseni pienistä vammoista."
Hän puristi vaimonsa kättä ja hyppäsi nuorukaisen rivakkuudella satulaan. Kirkkoherra lupasi usein käydä Pulkissa, otti sydämellisen jäähyväisen emännältä ja istui rekeensä, jonka jälkeen matkustavaiset jättivät kartanon. Paksu lumi oli tiellä keräytynyt suuriksi kinoksiksi ja pakoitti kohta Koiskisen ja Svärdin laskeumaan hevosilta ja taluttamaan niitä kinosten läpi. Tämä matkustaminen vaati sekä kestävyyttä että voimaa. Mutta Koiskinen ei näyttänyt enemmän väsyneeltä kuin alakuloiseltakaan. Hän laski leikkiä vaan vaikeuksista, ja kun kirkkoherra väliin meni kumoon reestä ja vieri lumikinoksissa, nauroi vanhus täyttä kulkkua ja kiiruhti auttamaan ystäväänsä rekeen.
"Me emme ole yksinämme tällä tiellä, sillä koko matkan olen edessämme nähnyt ratsastajan jälkiä, joka mahtaa olla meidän edellämme", lausui Koiskinen. "Mutta Svärd, joudu taas auttamaan kirkkoherraa, sillä aikaa korjaan minä hevoseni satulaa. Kun vielä pääsemme vähän eteenpäin, niin levenee tie ja lumikinokset pienenevät. Miehuutta vaan, äläkä menetä rohkeuttasi."
Sillä aikaa kun matkustajamme hikoilevat ja pyrkivät eteenpäin, tahdomme kiiruhtaa heistä vähän edelle, tavataksemme sen ratsastajan, jonka jälkiä Koiskinen oli huomannut ja jonka, ollen yksi kertomuksemme päähenkilöltä, tunteminen on tärkeä.
* * * * *
Autiolla seudulla Ikaalisissa noin neljännes penikulmaa Kuivasen kylästä ja kestikievarista, näkyi samaan aikaan aamua, kuin Koiskinen ja hänen seurueensa jättivät Pulkin, yksinäinen ratsastaja suurella tuskalla pyrkivän eteenpäin lumikinoksissa. Hänen hevosensa, joka oli suuri ja vahva, leveärintanen ja paksu ruumiinen kimo, vaahtosi, sillä vähä väliä upposi se polvia myöten kinokseen ja sentähden täytyi sen ponnistella perki tiukkaan päästäksensä hangelle ja sitte askel askeleelta eteenpäin. Semmoisissa tapauksissa nähtiin ratsastajan keveästi ja sukkelaan hyppäävän satulasta, taluttavan hevostansa jonkun matkaa ja kehoittavan nöyrää eläintänsä muutamilla ystävällisillä sanoilla.
Ratsastaja itse taisi olla noin neljänkymmenen vuoden vanha, vaan ei enempää. Hän oli korkea-kasvunen ja vahvaruumiinen. Tämä ruumis vankkoine ja jänterikkäine jäsenineen oli tullut monissa vaivoissa karaistuksi ja muodostetuksi. Kasvot, joita koristi kaunis tummanruskea parta, olivat jalomuotoset elävillä ja miellyttävillä piirteillä. Muoto oli hyvin kalvakko ja korkean otsan vasemmanpuolisessa kulmassa näkyi kuulan eli sapeliniskun merkki. Se oli kaunis haava ja näytti että sen omistajalla oli tapana vastustaa vihollista. Tämän miehen näkö oli miellyttävä ja saavutti luottamusta, vaikka hänen katseensa näytti levottomalta, ikäänkuin siinä piilisi jotakin epävarmaa ja salaista. Hänen muotonsa oli ankaran ja käskevän näköinen ja ilmaisi, että mies oli sanansa pitävä, jonka kanssa ei ollut leikittelemistä ja joka osasi saada tahtonsa täytetyksi.
Hänen pukunsa, huolimatta talven pakkasesta, oli kaunis eikä kumminkaan loistava ja erosi helposti muiden matkustavaisten puvuista. Päällysvaatteena oli hänellä lyhyt, turkkinahkoilla vuoritettu ratsastajaviitta, jonka sisältä näkyi ruumista myöten, ylhäältä alas napitettu, tummanviheriäisestä vaatteesta tehty nuttu. Kaidat housut, joita polviin asti peitti korkeat, kannuksilla varustetut ratsusaappaat, olivat keltaista säämyskää. Ruumiin ympärillä olevassa vyössä oli kaksi hyvin tehtyä pistoolia ja satulan pistoolikoteloissa pari samallaista. Pitkä miekka, jonka muoto ja tuppi osoittivat sen olevan jonkun ulkomaan tehtaan teoksia, riippui kannattimessa vasemmalla sivulla. Päässä oli ratsastajalla korkea karvalakki, jonka korvakkeet olivat alaskäännetyt ja sidotut leu'an alta, edes osaksi suojelemaan kasvoja purevalta pakkaselta. Käsiä peitti pari ketun eli saukonnahasta tehtyjä sormikkaita. Hevoskalut ja ratsastajan satula olivat vahvasti ja huolellisesti tehdyt, mutta ainoastaan muutamilla koristuksilla. Ratsastajan puku oli siis kokonaan itsenäisen miehen, eikä kuulunut mihinkään rykmenttiin Suomen sotaväessä.