Päivän valjetessa oli pakkanen ankarin ja sekä ratsastaja että hevonenkin olivat peitetyt härmällä, jonka hopealta hohtaavat korallit antoivat ympärillä olevalle metsälle mitä kauniimman nä'ön ja jotka erimuotoisina riippuivat puiden oksilta. Vieno tuuli kohisutti näitä jää koralleja. Kirkkaasti loistava kuu, ympäröittynä kimaltelevilla tähtitarhoilla, laskeutui laskeumistaan länteen, samalla kuin itäinen taivaan reuna punertui aamun punottavasta valosta. Vielä kului hetkinen ennenkuin talven vaalea aurinko näytti kehäänsä, vaan vihdoin kohosi tuo kultanen pallo ja loi puiden jää-kristalleihin monivärisen valon, niin että ne näyttivät loistavilta tiamanteilta ja säteileviltä tähdiltä.
Ratsastaja oli ehtinyt eräälle mäelle, jossa hän seisautti hevosensa ja katseli ihmetellen ja ihastuneena kaunista maisemaa, jonka kenties kova luonto nyt oli peitetty talven lumisella hunnulla, ja antoi kuvituksensa vapaasti ihailla tuota taulua, jommoista ainoastaan Pohjola voipi tarjota.
"Mikä näkymö, minkä ihanan kuvan luopi tämä talvi aamu", huudahti ratsastaja, voimatta olla sanoihin pukematta tunteitansa, jotka hänessä nyt liikkuivat. "Kun näen tämän kuvan edessäni ja vertaan sitä erämaan keltaseen, polttavaan hietikkoon, ja kun näen tämän maan puineen, mäkineen ja laaksoineen, oi kuinka suuri on vastakohta ja kuinka kadehdittava Pohjan asukas, verrattuna beduiniin ja afrikalaisiin, joiden ruumiit nääntyvät polttavan auringon paahteesta ja jotka tuskin saavat vesipisaraa kuivain huuliensa kostukkeeksi."
Nuttunsa povitaskusta otti hän pienen tiekartan ja tutki sitä muutamia minuutteja.
"Vielä tunnin ponnistus ennenkun olemme Kuivasen kestikievarissa, jossa toivon saavani hyvän aamiaisen sekä miehelle että hevoselle", sanoi hän itseksensä. "Siellä luulen myös saavani tietää, minne sotajoukko on kokoontunut. Jo on aika päästä toimimaan."
Hän hyväili hevostansa ja läksi liikkeelle. Aurinko oli jo noussut muutamia asteita ja päivä täydelleen valjennut.
Ratsastajan tultua Kuivasen kylään, jossa oli kymmenittäin pieniä taloja ja mökkejä, ja ratsastettua kestikievaritaloon, näki hän suuren joukon kylän asujamia kokoontuneen pihalle. Niinhyvin miehet kuin naisetkin näyttivät hyvin levottomilta. He kuiskailivat hiljaa keskenänsä ja kasvonsa olivat kauhistuneen ja peljästyneen näköiset. Avoimessa vajassa seisoi 10 tahi 12 satuloittua hevoista eikä ratsastajamme tulo näyttänyt herättäneen pienintäkään huomiota. Useita kertoja sai hän huutaa ennenkuin eräs mies tuli hänen luoksensa.
"Saanko tallia ja ruokaa hevoselleni?" kysyi hän mieheltä. "Olen matkustanut koko yön ja hevoseni on hyvin väsynyt."
"Se tuskin on mahdollista", sanoi mies matalalla äänellä. "Myöhään eilen illalla tuli tänne kaksi venäläistä upseeria ja kymmenkunta kasakkaa heidän mukanansa. Ne asettuivat tänne, tilasivat ruokaa ja juomaa kuin myös rehua hevosillensa. Koko yön ovat he pitäneet hirveätä meteliä, juoneet ja räyhänneet. Ne ovat ensimäiset viholliset, täällä ja sanovat Wenäjän sotajoukon olevan heidän kintereissänsä."
"Ne ovat vaan sotarosvoja, jotka ovat kyllästyneet venäläiseen ruokaan ja uskaltaneet tulla rajan yli", vastasi ratsastaja kummastuneena siitä, mitä oli kuullut. "Wenäjän sotaväki on vielä rajalla levossa ja rauhassa. Missä ovat nuot venäläiset upseerit ja heidän miehensä?"