"Me emme taistele kuin murhaajat, vaan teidän ei näy tietävän taistella niinkuin kunniallisen sotilaan on velvollisuus, jonkatähden myös seuraukset olivat teille vahingollisia." Kapteeni antoi viedä parkassiin vanhuksen, joka oli venäläisten maasotamiesten päällikkö, evesti Herbusch.

Näiden tapausten tapahtuessa kannella valloitettiin tykistö, josta ammuttiin ympärillä olevia parkasseja ja venheitä, vaikk'eivät kuulat sattuneet sentähden, että nämä soutualukset olivat niin lähellä, että kuulat menivät ylitse, Jääkärit asetettiin luukkujen ympärille ja ampuivat alas siten raivaten sijaa, niin että ruotsalaiset voivat mennä alas, pantuaan ensin muutamia lyhtyjä piikkien nenään palamaan paremmin nähdäksensä. Tästä taas oli toinen haitta, sillä kun ympärillä olevat ruotsalaiset parkassit näkivät tykistön lyhdyillä valaistuksi, vielä tietämättä kumppaniensa olevan siellä, ampuivat he tarkasti kanuunaluukuista ja tapasivat siten sekä ystäviin että vihollisiin. Lyhdyt sammutettiin taas ja sitten taisteltiin pimeässä. Hirmuinen oli taistelu täällä, sillä venäläiset käyttivät kavalaa taistelutapaansa siten, että ensin loikoen kanuunien takana pyysivät armoa, mutta pistivät eli löivät sitten äkkiarvaamatta ohitse kulkevia ruotsalaisia. Tämän kautta katkeruus vaan lisääntyi. Helposti voi taistelun melskeessä tuossa ahtaassa kanuunahuoneessa kuulla ruotsalaisten varoittavan toisiansa, antamasta armoa, sanoen: "kumppani, elä usko venäläistä!" Täällä kaatui ripeä ja urhoollinen ruotsalainen upseeri, alaluutnantti Front. Kaikki venäläiset täällä kaatuivat. Nyt oli rekatti valloitettu ja kello oli noin kaksi aamusella, kun ympärillä olevat soutualukset kuulivat kapteeni Nordenskjöldin voittohuudon: "Eläköön kuningas!" johon ruotsalaiset kaikuvalla hurraalla vastasivat.

Luutnantti Dreyer, joka johti toista kolonnaa, oli Svalan'in parkassilla — yksi pienemmistä — ohjannut suoraan Hjalmarin etukeulaan, mutta kun häntä seurasi ainoastaan Tapperhet laivan venhe, näki hän mahdottomaksi ryhtyä hyökkäykseen, sillä siten hän vaan olisi pannut alttiiksi itsensä ja miehistönsä tarpeettomasti, sentähden kääntyi hän takaisin Styrbjörnin ympärille keräytyneiden soutualusten luokse. Saavuttuansa tänne ilmoitti hän asian evestiluutnantti Krusenstjernalle pyynnöllä, että tämä pakottaisi toiseen kolonnaan kuuluvat alukset tottelemaan annettuja määräyksiä ja kieltäisi heitä käymästä taisteluun Styrbjörnin kanssa. Vilkas tuli parkasseista sekä nuorten upseerien kiihko ja taistelunhalu tekivät kuitenkin Dreyerin ja päällikön ajutanttien ponnistukset hyödyttömiksi, varsinkin kuin toisen kolonnan suurin osa jo oli taistelussa Styrbjörnillä ja kaikki hyökkäsivät sinne. Sill'aikaa olivat toinen priki ja Hjalmar-laiva, käännettyään runkoaan ja asetettuaan poikittain Styrbjörn-laivasta alkaneet kanuunatulensa parkasseja vastaan, jotka suojatta olivat altisna hävitykselle. Eräs kuula sattui Wladislav-laivan parkassissa olevaan ruutikirstuun; se räjähti ja poltti sekä haavoitti alaluutnantti Erlandsonnin ja noin 18 miestä. Tämän häiriön aikana sattui alaluutnantti kreivi Cronstedt kuulemaan evestiluutnantti Krusenstjernan äänen. Hän sai käskyn Adolf Fredrik laivan parkassilla hyökätä Styrbjörnin oikealla puolella olevaa prikiä vastaan. Käskyä toteltiin; parkassit ohjasivat kulkunsa prikiä kohti, hyökkäsivät kiini ja muutamien minuuttien kuluttua oli pieni laiva valloitettu. Kun hurraahuudot Styrbjörniltä ilmoittivat muille venäläisille laivoille, että rekatti oli valloitettu, niin käänsi Hjalmar-laiva kiivaan tulensa Styrbjörniä kohti. Siihen vastasivat luutnantit Uggla ja Holmqvist Styrbjörnin peräkanuunilla.

Evestiluutnantti Krusenstjerna antoi nyt raketeilla palaumis-merkin, kun ei enää voitu ryhtyä Hjalmar-laivan kimppuun, sillä tykkivenheet olivat tulossa kumppaniensa avuksi. Parkassit ja venheet läksivät, vetotouvin kiinnitettyä, hinaamaan ryöstettyjä laivoja Hjalmarin tulta pakoon. Kanuunissa työskentelevät valittivat ampumavarojen puutosta, jonka johdosta muutamat ruotsalaiset kiiruhtivat ruutisäiliöön, jonka ovi särettiin, ruutitokkia tuotettiin ylös ja asetettiin kannelle, samalla kuin palavia etulatinkeja Hjalmar-laivan kanuunista, joita ammuttiin pistoolinlaukauksen päässä, lenteli Styrbjörnin tykistöön. Kumminkaan ei tapahtunut mitään räjähdystä. Tuota ryöstettyä laivaa nyt hinattiin mukana, sillä se ai'ottiin viedä Ruotsin laivastoon. Tällä välin ilmestyi paksu sumu, joka ynnä ruudin savun kanssa esti näkemästä kulkuväylää, ja siitä seurasi, että rekatti ennen pitkää törmäsi karille, johon sen myös täytyi jättää. Nyt olivat venäläiset tykkivenheetkin tulleet, ja kun ei rekattia voitu kuljettaa, niin annettiin palaumiskäsky. Neuvoteltiin, josko olisi parempi polttaa eli upottaa rekatti, mutta kuin joukko haavoitettuja, sekä omia että vihollisia, oli laivalla, niin hyljättiin kumpainenkin laivan hävittämistuuma, etenkin kun se kaikessa tapauksessa oli vahingoittunut niin paljon, ett'ei siitä koskaan enää voitu saada käytettävää. Useammat ruotsalaisista olivat parkasseissa ja venheissä, mutta suurin osa oli myös vielä laivallakin, ja paukuttivat kanuunia. Kun Lagerberg luuli jo kylliksi antaneensa ruutia säiliöstä, meni hän taas kannelle, mutta huomasikin kaikkien ruotsalaisten soutualusten jo jättäneen rekatin, paitsi Bellonan parkassin, jossa oli päällikkönä luutnantti Melander, ja joka myös jo oli irroittanut itsensä rekatin kupeesta. Lagerberg huusi, että ottaisivat hänen mukaan, mutta väestö, joka näki edessänsä selvän kuoleman, ei tahtonut kuulla sitä, sillä venäläiset tykkivenheet antoivat niin vilkasta tulta, että meri lennätetyistä kuulista rekaatin ympärillä oli kuin kiehuva kattila. Melanderilla oli kumminkin niin paljon kykyä, että sai itsensä kuulluksi, ja rohkeutta, että vaarasta huolimatta pelasti kumppaninsa. Onnellisesti pääsivät he pakoon ilman tuntuvampaa vahinkoa. Kun Lagerberg jätti laivan, huusi hän Ugglalle, että kiiruhtaisi palaumistaan, ja kun hän huomasi Styrbjörnin parkassin, joka oli ahterissa, antoi hän Ugglalle sen neuvon, että vetäisi sen luoksensa ja tulisi perässä jälellä olevien ruotsalaisten kanssa, jonka Uggla myös tekikin. Kun sumu esti venäläisiä näkemästä, että ruotsalaiset olivat jättäneet tuon karilla olevan laivan, niin ampua paukuttivat he vielä tuntikauden sitä, joten se tuli niin rikkiammutuksi, ett'ei enää kelvannut käytettäväksi, vaan särjettiin vähää myöhemmin venäläisiltä.

Useat ruotsalaisista parkasseista ja venheistä sattuivat sumussa yhteen venäläisten tykkivenheiden kanssa, jotka ampuivat heitä, mutta ruotsalaisten onneksi niin taitamattomasti, ett'ei sanottavaa vahinkoa tullut. Melander aluksineen ynnä kolme muuta parkassia joutuivat aivan rinnakkain erään venäläisen tykkivenheen kanssa; hän käänsi heti toiseen suuntaan, mutta venäläiset käänsivät myös ja ojensivat kanuunansa häntä kohden. Parkassin ympäri lentelevistä kuulista sattui kuitenkin vaan yksi, joka meni perä peilin lävitse teljan alle ja tappoi siellä olevan, jo ennestään pahoin haavoitetun miehen Kronobergin jääkäreistä ja ajoi sieltä pois luotsin, joka oli piiloutunut teljan alle, luullen siellä välttävänsä venäläisten kuulia. Paksu sumu esti myös ruotsalaisia näkemästä toisiansa ja pysymästä koossa. Kumminkin olivat jo kello 8 aamusella kaikki alukset tulleet päällikkölaivan luokse, eikä yhtään ollut poissa, ehkä useat vähemmän vahingoittuneina. Valloitettu kuunaripriki Eglée oli varustettu 10:llä kolminaulaisella kanuunalla ja Styrbjörnin parkassi, jolla Uggla ja Holmqvist tulivat, sekä Styrbjörnin vene, 5 pienellä tykillä. Vangiksi oli otettu evesti Herbusch ja 8 miestä Styrbjörnin miehistöä ja kuunariprikin päällikkö luutnantti Zabulatoff väkineen, luvultaan 13 miestä. Ruotsalaiset menettivät tässä 62 kuollutta ja kaivattua, niiden joukossa luutnantti Ruthensparre Kronobergin rykmentistä ja luutnantti Front sotalaivastosta, sekä 111 haavoitettua, joiden seassa on alaluutnantit Lagerberg ja Erlandson ja vähemmin haavoitetut kapteeni Nordenskjöld sekä alaluutnantit Uggla ja Rehbinder kuin myös luutnantti Cavallius Kronobergin rykmentistä. Venäläisten kärsimä tappio oli luultavasti paljon suurempi, sillä paitse vangiksi otettuja joutuivat kuoleman omaksi kaikki Styrbjörnillä olevat upseerit ja miehistö.

Ilmoituksessansa tästä kahakasta lausuu evestiluutnantti Krasenstjerna: "Kun tätä rohkeata vihollisten laivojen valloittamisen tapaa tähän asti ei ole ainoakaan meidän nyt elävistä, sotalaivastossa palvelevista upseereista ennen käyttänyt, niin pitäisi tuo osiksi epätarkka järjestys ja tottelemattomuus, jonka tähden ei täydellistä voittoa saavutettu, oikeuden mukaan olla anteeksi annettava, ja huomioon otettaman se harvinainen urhoollisuus ja uskomaton into, jolla nuoret upseerit taistelivat ja voittivat."

Lippukapteeni antaa koko päällikkyydelle kauniin kiitoslauseen. "Osasto Kronobergin rykmentistä luutnantti Cavalliuksen johdolla", sanoo hän, "osoitti tässä tilaisuudessa yhä edelleen näytteitä Ruotsin sotilaan oivallisesta urhoollisuudesta, joka jo kauemmin aikaa on tehnyt tämän rykmentin kuuluisaksi ja voittanut usein Ruotsin aseille loistavan sotakunnian."

Siten päättyi se persoonallisesta miehuudesta riippuva, kahakka, joka oli loistokohtia 1808 vuoden merisodassa, ja joka, jos se olisi ollut tarkemmin valmistettu, olisi tuottanut paljon muhkeamman voiton ruotsalaisille ja suuremman vahingon venäläisille.

Kunnioittaaksensa urhoollista luutnanttiansa oli Gaubineau kutsunut Melanderin ynnä Bellonan muut upseerit luoksensa oikein "hienon-hienolle" päivälliselle. Kanahäkin jäännös-asukkaat olivat menettäneet henkensä, jauhoista, rusinoista ja munista oli "mestari-kokin" tottunut käsi laatinut putingin; tuoreiden ruoka-aineiden saanti maalta oli aivan mahdoton, sillä rannat olivat vihollisen vallassa ja ne estivät kaiken yhteyden. Sentähden täytyi tyytyä niihin ruoka-varoihin, joita Hasselbergin varastossa oli tarjona eivätkä ne suinkaan olleet herkkusuita varten. Liha ja läski, joita useita vuosia oli säilytetty makasiinissa, oli niin kivettynyttä, että niitä olisi voinut käyttää ampuma-aineena. Leivässä eleli iloisimpia matoja ja — voi, "vaiti! siitä älä puhu koskaan." Metsän nälkäinen susi olisi kiitollisuudella kieltäytynyt syömästä ainoatakaan voileipää tuosta hirveästä tavarasta. Mutta kaikki tämä oli pienestä arvosta. Gaubineau oli isäntä. Gaubineaun rikas kuvitusvoima ja nopea kieli sai jokaisen uskomaan että "Lucullo söi Lucullon luona." ja kun pursseri vakuutti, että päivällinen voi ja piti kelvata mille ruhtinaalle hyvänsä, silloin haihtui epäilys ja laitokset maistoivat oikein hyvin.

"Maljanne, luutnantti Melander", lausui Gaubineau ja kohotti lasinsa oikean silmän korkeuteen. "Se apu, jonka annoitte evesti Herbuschille, kunnioittaa teitä. Itse olen saavuttanut ansioluettelooni samallaisen työn. Minä olin kolmantena upseerina Pallas-nimisellä laivalla, joka kuului englantilais-länsi-intialaiseen laivastoon. Jamaikan edustalla joutui Pallas kahakkaan erään ranskalaisen laivan kanssa. Muutamien hyvin tähdättyjen kanuunan laukausten perästä päätti meidän päällikkömme lopettaa kahakan hyökkäämällä. Meillä oli kiire, sillä Pallaksella oli mukanansa tärkeitä asiakirjoja amiraalille, ja siis ei meillä ollut hetkeäkään menettää. Me iskimme kokka-puumme ranskalaisen mesaanivantin väliin ja noin puolituntisen taistelun jälkeen oli la belle Poule meidän käsissämme. Sen päällikkö markiisi de Brissot loikoi haavoitettuna kannella ja minä huomasin, miten eräs merisotamiehistämme aikoi juuri antaa hänelle kuoliniskun. Minä estin lyönnin ja pelastin markiisin hengen. Vuoden perästä sain häneltä — hän oli äärettömän rikas — kalliin serviisin, joka oli 30,000 frankin arvoinen ja yhden tynnyrin portviiniä niiltä ajoilta, kun maanjäristys hävitti Lissabonin, ynnä erikoisen kiitollisuuskirjeen. Olettehan te Hasselberg juoneet sitä viiniä; minä vaan kysyn?"