Toinen noista miehistä oli piiloutunut laivan vihollisesta käännettyyn puolisen palokassiin, jossa luuli olevansa suojassa vihollisen kuulilta, mutta eräs kuula, joka oli kulkenut kannen yli ja tunkeutunut pastingin läpi ja siten menettänyt voimansa, putosi omasta painostaan alempana olevaan parkassiin ja musersi siinä istuvan merimiehen pään.

Ruotsin päälaivasto oli Örössä ja kun laivasto Neitsytsalmella ei voinut mitään toimittaa, niin päätti Ruotsin amiraali kutsua sen takaisin, mutta sitä ennen koettaa hävittää venäläisen saaristolaivaston. Hyökkäys oli tehtävä äkki-arvaamatta, sillä ruotsalaisilla ei ollut muita kuin parkasseja, joilla voitiin vihollista lähestyä.

Evestiluutnantti von Krusenstjerna, joka oli laivaston lippukapteeni, uskottiin tekemään hyökkäyksen suunnitelmaa ja järjestämään sen. Eri laivoista määrättiin upseerit ja vapaaehtoinen miehistö valittiin, sillä kaikki ruotsalaiset matroosit ja laivamiehet tahtoivat päästä mukana. Öröön laivastosta lähetettiin 7 parkassia, jokaisessa 50 miestä meriväkeä ja 4 vapaaehtoista — merisotamiehiä — ynnä 5 miehitettyä venhettä 17 päivänä kello 6 iltasella menemään Neitsytsalmen päällikkölaivalle kuningas Adolf Fredrikille, jonne niiden piti saapua kello 9 samana iltana. Jokaista parkassia johti yksi nuorempi upseeri ja yksi eli kaksi aliupseeria.

Määrätyllä tunnilla saapui kapteeni Nordenskjöld soutuvenheillä kokouspaikalle, jossa hän yhdistyi laivasto-osastosta lähetettyjen alusten kanssa, niin että nyt koko matkuessa oli yhteensä 14 parkassia ja 10 venhettä. Kun osa Kronoborgin rykmenttiä vielä vastatuulen tähden oli jälellä ja harjautuneita ampujia tarvittiin tällaisessa tilaisuudessa, niin pyydettiin päällikön majuri Hederstjernan komentamaan jokaiseen suurempaan parkassiin 10 ja pienempään 6 sotamiestä, joten miehistö lisääntyi 132 miehellä ja niille tarpeellisella päällystöllä. Kun kaikki olivat kokoontuneet, kutsuttiin upseerit neuvottelusaliin ja evestiluutnantti von Krusenstjerna ilmoitti heille, että ai'otulla hyökkäyksellä oli tarkoitus valloittaa molemmat venäläiset saaristorekatit, joka oli tapahtuva kahdessa kolonnassa, joista toista tuli johtamaan kapteeni Nordenskjöld, jonka piti hätyyttää Styrbjörniä, ja toista luutnantti Dreyer, jonka oli määrä valloittaa Hjalmar. Ensimäiseen kolonnaan määrättiin 7 parkassia ja 3 venhettä, toiseen 6 parkassia ja 4 venhettä; varakolonnana seuraisi 1 parkassi ja 3 venhettä. Kuusi parkassia ja venhettä käskettiin menemään, 2 kunkin prikin luokse ja iskeä niihin. Kolonnien piti hyökätä rinnakkain ja jokaisen seurata aivan toisensa, perässä; reservikolonna jälkimäisenä. Sotahuudoksi tuli: Jumalan varjelus! ja tunnussanaksi: Antaa voiton! Senjälkeen kehoitettiin jokaisen upseerin käymään päällikkyyteensä. Kapteenit Klint ja Rundqvist määrättiin päällikön virkaatekeviksi ajutanteiksi.

Kello oli puoli 11, kun kolonnat läksivät liikkeelle. Välttääksensä venäläisten tykkivenheiden huomiota menivät kolonnat kaakon puolelle kulkuväylää Löfölahteen, sillä puolen peninkulman päässä tästä olivat venäläiset venheet ja 2 veden päällä kulkevaa tykistöä kahtena edellisenä päivänä kahakoineet laiva Fäderneslandetin ja rekatti Belionan kanssa — Gaubineau oli taas yhtynyt laivastoon, turhaan purjehdittuaan ja saavuttamatta ainoatakaan kaapparia —. Yö ei ollut oikein pimeä, vaikka taivaan kansi oli jokseenkin pilvinen ja ainoastaan airojen liikutus värähteli peilikirkkaan veden pintaa. Kolonnat jatkoivat soutamista parhaimmassa järjestyksessä, kunnes kääntyivät Löfölahteen ja huomasivat vihollisten rekatit tuskin 100 kyynärän päässä toisistansa ja niin rivissä, että ruotsalaiset melkein luulivat niitä yhdeksi laivaksi. Vasemmalla puolella oli linjassa kaksi kuunariprikiä ja oikealla yksi. Tykkivenheitä ei ollut ollenkaan näkyvissä. Juuri kun kolonnat kääntyivät Löfön niemestä, kohosi kuu vuoren ylitse vihollisen laivojen takaa, ikäänkuin vartiorovio, valmisna valaisemaan heti alkavaa kuumaa taistelua.

Vasta noin englannin peninkulman päässä voi huomata, että venäläiset olivat huomanneet lähestyvän vihollisen. Äkkiä hyökkääminen kiihotti kaikkia. Kapteeni Nordenskjöld jatkoi soutamista etunenässä ja lähestyi nuolen nopeudella Styrbjörnin keulaa; toiset venheet ja parkassit seurasivat perästä, mutta 2:sessa kolonnassa katkesi linja sen kautta, että Tapperhet nimisen laivan parkassi, joka oli kolmas järjestyksessä, oli niin raskas soutaa, ett'ei se voinut seurata edellä kulkijoita, ja sentähden jälestä tulevien täytyi hiljentää soutamista. Dreyer ja von Horn eivät huomanneet, että jälestä tulevat hiljensivät kulkuansa, josta seurasi, että jälestä tulevat puolipimeässä eivät nähneet edellisiä ja kuin toisen kolonnan upseerit eivät tienneet kumpanen laivoista oli Styrbjörn, kumpanen Hjalmar eivätkä huomanneet Styrbjörnin sivulla muutamia ensimäisen kolonnan soutulaivoista, mutta kuulivat vaan taistelun jo alkaneeksi, niin kiiruhtivat he iskemään Styrbjörniin kun heidän olisi pitänyt iskeä Hjalmariin. Jos olisi otettu vaarin tuo yksinkertainen varokeino, että olisivat joka aluksen välille asettaneet hinaustouvin, niin olisi koko häiriö ollut autettu ja koko seikka saanut toisen käänteen. Mutta hyökkäyssuunnitelman ilmoittamisen aika eri johtajille oli niin lyhyt ja laivoista lähteminen niin kiiruullinen, ett'ei siinä ehditty miettiä tuota varustusta, jonka hyödyn jälestäpäin niin helposti huomaa. Venäläiset olivat vihdoin viimein huomanneet vaaran ja kiireimmiten valmistauneet ankarasti vastustamaan hyökkääviä. Kun kapteeni Nordenskjöld ohjasi vihollisen rekatin sivulle, tervehdittiin häntä, ainoastaan muutaman sylen päästä, kivääritulella, joka ruotsalaisten onneksi oli niin huonosti tähdätty, ett'ei ainoatakaan edes haavoittunut. Parkassi ohjasi rekatin vasemmalle sivulle ja joukkonsa etunenässä kiipesi kapteeni nuorarappusia ylös ja hyppäsi ensimäisenä laivan portaan yli kannelle.

Tässä oli vastassa eräs venäläinen, antaaksensa ensimäiselle kuoloniskun, mutta pistoolin laukaus ennätti ennen oikaista hänen. Sapeli kädessä raivasi Nordenskjöld sijaa itsellensä, siksi kun muutamat hänen miehistänsä ehtivät kannelle hänen avuksensa. Venäläiset vetäysivät vähäisen takaperin, mutta kuin toiset parkassit eivät ehtineet iskeä rekattiin pikemmin kuin ennättivät päästä perille ja jo sitä ennen alkoivat ampua venäläisiä, jotka siten havaitsivat vihollisen hätyyttävän ainoastaan yhdeltä puolelta ja vähempilukuisina, niin työnsi venäläisten ylivoima hyökkäävät takaisin. Harmissaan kuultiin Nordenskjöldin, joka ei vieläkään nähnyt toisia kumppaniaan, huutavan: "Pitääkö minun täällä seisoa aivan yksin ja tulla ammutuksi kuin koira?" Mutta melkein samassa silmänräpäyksessä syöksyi peräkeulan oikealta puolelta alaluutnantti Lagerberg, vasemmalta puolen Melander, etukeulan puolelta Uggla ja peräkeulan purjeen kohdalta parooni Rehbinder, jokainen joukkonsa etunenässä ja kaikuvalla hurraahuudolla ilmoittaen tuloansa. Näistä kuuluivat Lagerberg ja Melander toiseen kolonnaan, joiden olisi pitänyt iskeä Hjalmariin. He pääsivät kannelle ilman suurempaa vastustusta. Nyt pakenivat venäläiset kannelta, joka heti valloitettiin. Luutnantit Cavallius ja Ruthensparre Kronobergin rykmentistä kiipesivät jääkärinensä kannelle merimiehen taitavuudella ja lävistivät tarkkoina ampujina jokaisen venäläisen, joka koetteli paeta paikasta toiseen kannella. Rohkea Ruthensparre kaatui heti kannelle päästyään, kuolettavasti haavoitettuna. Ruotsalaisia tuli enemmän ja enemmän kannelle, jolloin suuri osa venäläisistä kiipesi vanttiin [mastotouvi], märssyyn ja hytteihin, joista he lakkaamatta ampuivat. Kuin huomattiin, että ylhäältäkin päin ammuttiin, niin käskettiin jääkärien "ampumaan vanttiin", mutta kuin he eivät tietäneet merinimityksiä, niin huudettiin: "ampukaa ilmaan!" Käskyä toteltiin ja jokaisella laukauksella nähtiin venäläisiä roiskahtavan kannelle. Kumminkin oli vasta kansi valloitettu. Luutnantti Melander huomasi, että venäläiset ampuivat hytistä, jonne osa heistä oli paennut. Hän luuli heti voivansa valloittaa sen ja meni sentähden sinne, mutta hän työnnettiin takaisin. Tultuaan takaisin kannelle, huomautti hän kapteeni Nordenskiöldille hytin valloittamisen tärkeyden. Kapteeni huusi silloin Lagerbergille ja Melanderille, jotka olivat häntä lähinnä: "Tulkaa, seuratkaa minua!" Sanottu ja tehty! Nämä kolme upseeria hyökkäsivät hyttiin ja alkoivat taistelun 16 venäläistä vastaan, jotka heittivät pois kiväärinsä ja tarttuivat piikkeihinsä. Tämän taistelun aikana näkyi Lagerberg kaatuvan Nordenskjöldin sivulta, jolloin viimeksi mainittu surkeasti huudahti: "No niin, nyt on Lagerberg vainaja", mutta tämä nousikin heti ylös ja selvitti, ett'ei se ollut vaarallista. Eräs venäläinen oli pistänyt häntä piikillä, kuin hänen sapelinsa sysäystä väistäessä oli luiskahtanut kädestä. Hän pian sitoi haavan nenäliinallansa ja jatkoi kannelta saamallansa sapelilla taistelua. Samassa kuin hän tuli haavoitetuksi tulivat Kronobergiläiset, jotka huomasivat taistelun hytissä, ja nyt vetäysivät jälellä olevat venäläiset, huomattuaan olevansa vähempivoimaiset, peräpuolelle ja pyysivät armoa, jonka kapteeni Nordenskjöld kovalla äänellä heille myönsikin. Vangit vietiin parkasseihin.

Kajuuttaan oli suurin osa venäläisistä upseereista ja paljon, miehistöäkin paennut ja sulkeneet oven. Se avattiin ja eräs vanhempi venäläinen upseeri tuli esille ja pyysi saksankielellä, että ruotsalaiset ottaisivat heidät vangiksi, sillä he tahtoivat antautua. Kapteeni Nordenskjöld vastasi, että hän myönsi heille armon, kun samassa tuon venäläisen upseerin takana pyssy laukesi Nordenskjöldiä kohti. Luoti lensi aivan hänen päänsä ohitse ja haavoitti luultavasti jonkun takana olevista; se venäläinen upseeri, joka oli ampunut, vedettiin esille ja ovi suljettiin, eikä enempää tarvinnut ärsyttämistä suuttuneiden ruotsalaisten taistelunakin kiihottamiseksi. Samassa tuokiossa ovi murrettiin ja sisään tunkeuva joukko, joka nyt hyökkäsi kajuuttaan, alkoi hirvittävän hävitystyönsä. Luutnantti Melander ehti parahiksi tunkeutua esille juuri kuin kaksi vapaaehtoista aikoivat lyödä kuoliaaksi erään vanhan, haavoitetun ja aseettoman venäläisen upseerin, joka pyysi armoa ja oli sama, joka juuri oli keskustellut ruotsalaisten kanssa. Melander esti noita hurjia soturia siten, että heittäysi heidän väliin ja väisti sapelillaan niitä lyöntiä, jotka olivat vanhusta vastaan osoitetut, joka kiitollisuudesta tarttui Melanderin käteen ja sukkelasti painoi sen huulillensa. Hän vietiin ruotsalaisen päällikön luokse, jolta hän saksaksi kysyi:

"Ette kaiketi te tapa aseetonta?"

Nordenskjöld vastasi: