"Kaikki menee hiiteen. Kuningas on enemmän kuin puolihullu eikä kelpaa johtamaan minkäänlaisia sotapuuhia. Ne suosikit, joihin hän luottaa, ovat kunniattomia miehiä, jotka pilaavat kaikki viisaammat hankkeet. Meillä ei ole enää muuta tekemistä, kuin kaatua kunnialla. Minun on käsketty osastoni kanssa mennä Ilmajoelle ja Kauhajoelle majuri von Otterin osaston lisäksi, joka nyt on meidän äärimäisin oikea sivumme. Ehkä voimme siellä toimittaa jotakin ja sitä tarvittaisikin."
"Ilolla seuraisin urhoollisia asekumppaniani tälle matkalle", vastasi Ranck, "mutta sain kuninkaalta yksityisen tehtävän ja sentähden pyytäisin virkalomaa kuukaudeksi eli niille seuduin."
"Tavallisesti sanotaan, että kuninkaan palvelus on tehtävä ennen jumalanpalvelusta, ja vaikka kernaasti olisinkin tahtonut teitä mukaamme, täytyy minun kumminkin myöntää pyyntönne", vastasi Döbeln. "Mutta sanokaa minulle, mitä kuninkaan tehtävä koskee? En suinkaan ole utelias, mutta minua huvittaisi tietää, mikä älyn leimaus hänelle nyt on juontunut mieleen."
"Minun täytyy tunnustaa, että Hänen majesteettinsa antama toimi etunenässä koskee minun omaa onneani", vastasi Ranck suoraan. "Kuningas tarjosi minulle erään armonosoituksen määrätyillä ehdoilla, ja sitä koettaisin nyt täyttää. Jos se minulle onnistuu, niin olen saavuttanut koko maallisen pyrintöni päämaalin. Ellei se taas onnistuisi, niin minulla ei ole muuta neuvoa, kuin etsiä kuolemaani. Uskokaa minua, herra evesti, että ainoastaan välttämättömimmät asianhaarat vaativat minun pyytämään virkalomaa."
"Sitä en epäilekkään, enkä enää tahdo sitä tutkiakkaan", vastasi Döbeln. "Te olette esittäneet itsenne kylliksi niin urhoollisena sotilaana, ett'ei vähääkään voi epäillä teitä virkaloma-kuumeesta, niinkuin muita sotajoukkomme upseereja. Kaikenmoisilla syillä on moni niistä hakenut ja saanut lomaa matkustella sinne ja tänne. Ne ovat huonoja oireita eivätkä ennusta hyvää. Työttömyys on heikontanut ja tehnyt heidät välinpitämättömiksi. Toivon teille onnea ja menestystä edesottamisissanne!"
Ranck tarttui kunnioittavasti Döbelnin käteen, jonka tämä ojensi jäähyväisiksi. Vasta Juuttaan tappelutantereella tapasivat he sitten taas toisensa.
Evestiluutnantti Eek otti Ranckin vastaan avoimin sylin ja hänen luonansa tapasi Ranck vanhan Koiskisen, joka oli hyvin iloinen, kun taas näki hänet.
"Te olette hyvin paljon muuttolintujen kaltainen, sillä heidän tavallansa menette tekin usein luotamme, niin ett'ei kenkään tiedä minne aina matkustatte", lausui veteraani hymyillen. "Nyt toivon teidän toki jäävän luoksemme, vaikka vähemmäksikin aikaa. Voin teitä ilahuttaa sillä, että kumppaninne erittäin paljon kaipaavat teitä."
"Erään kuninkaan antaman toimituksen tähden täytyy minun taas jo huomenna lähteä täältä", vastasi Ranck, "ja sen syyn tähden olen pyytänyt ja myös saanutkin virkalomaa. Olen tullut tänne ilmoittamaan tuloani ja sanomaan jäähyväisiä."
Eek ja Koiskinen katsoivat molemmat kummastuneina Ranckiin. Se oli luonnollista, ett'ei Ranckin pikainen lähtö miellyttänyt heitä.