"Ettehän ole vielä näyttäneet uusia olkapolettiannekaan taistelutantereella", lausui Eek ivallisella äänellä, "ja tilaisuus siihen kohta ilmestyy, jos vaan viivytte vähän aikaa sotajoukossa. Kuninkaan antama toimitus ei liene niin tärkeä, ett'ei se myöntäisi teille kahakkaa vihollisen kanssa, vai miten?"
Ranck tunsi itsensä vähän loukatuksi Eekin sanoista, mutta hän muisti ne suuret hyvät työt, jotka Eek oli hänelle tehnyt, ja vastasi sentähden tyynesti:
"Saamani toimitus koskee juuri kahakkaa vihollisen kanssa, kentiesi oikein ankaraakin. Huomenna menen etsimään Tiaista ja hänen vapaajoukkoansa, ja niiden avulla on aikomukseni täyttää minulle annettu tehtävä. Jos jään henkiin enkä kaadu taistelussa, niin sitten tulen lakkaamatta ottamaan osaa sotajoukon kohtaloista. Uskokaa minua, ett'en etsi lepoa enkä iloa, vaan päinvastoin menen etsimään vaaroja ja kentiesi kuolemaa."
Hän puhui totisena ja tyynesti, joka syvästi vaikutti molempiin kuulioihin. Paino hänen sanoissansa ilmaisi, että hän puhui totta. Koiskisen kasvoissa näkyi syvä liikutus. Hän katsoi Ranckiin sellaisilla katseilla, että ne ilmaisivat sydämellisintä osanottavaisuutta ja Eek ojensi hänelle kätensä samalla kuin hän lausui:
"Tarkoitukseni ei ollut loukata teitä sanoillani. En ole aina hyvällä tuulella ja silloin kieleni puhuu usein suun vieressä. Älkää huoliko mitään lauseistani. Terve tuloa, kun taas saatte aikaa siihen. Nykyjään ei täällä olekkaan tilaisuutta seppeleiden hankkimiseen."
"Ja minulla olisi hyvä halu seurata teitä Tiaisen luo, saadakseni vähän hengittää ruudinsavua, josta täällä on puutos", lausui Koiskinen. "Mutta vanha ukko olisi kentiesi teille vaan haitaksi. Paras on, että nuoret hoitavat itse itseänsä. Tervehtäkää kumminkin sukulaistani ja sanokaa hänelle, että hän on mies, joka saattaa maallensa kunniata."
Paavon seuraamana jätti Ranck seuraavana aamuna leirin ja ohjasi matkansa sinnepäin, missä tiesi Tiaisen pitävän pääkortteeria. Heidän hyvät ja vahvat hevosensa juoksivat aika kyytiä eteenpäin. Siellä ja täällä leirin lähistössä harjoitettiin mäkilöillä miehistöä ja rumpun pärinä sekaantui lintujen viserryksiin. Ranck oli parhaimmalla tuulella. Toivo, että kuningas myöntäisi hänen pyyntönsä, joka tuottaisi hänelle niin sanomattoman paljon onnea ja suloisuutta, kuvitteli hänen eteensä ihanimmin hymyileviä tauluja, joissa Hanna Tiaisella oli etevin sija. Hän oli Ranckin ihanne, se piste jonka ympärille hänen toiveensa keräytyivät ja johon hänen ajatuksensa aina palasivat.
Ilman mitään häiritseviä seikkailuja saapui hän Karjalais-päällikön pääkortteeriin, mutta se oli tyhjä. Eräältä vanhalta talonpojalta, joka asui lähistössä, sai hän kuulla, että Tiainen miehinensä noin viikko sitten oli lähtenyt niiltä seuduilta, mutta minne hän oli mennyt, sitä ei ukko tietänyt. Hän luuli Tiaisen joko liittyneen Sandelsin joukkoon eli omin neuvoin tekevän partioretkiä vihollista vastaan. Siitä paikasta, jossa Ranck oli nyt, oli Sandelsin osastojen luo lähemmäs 50 peninkulmaa, sillä Sandels vehkeili Kuopion seuduilla. Tämä matka veisi häneltä paljon kallista aikaa. Hän hylkäsi sentähden Tiaisen etsimisen ja päätti sen sijaan kääntyä eteläänpäin, etsiäksensä ystävänsä ja aseveljensä, vanhan tuttavamme vääpeli Rothin, jonka hän luuli oleskelevan Ruoveden seuduilla, ja saada häneltä tarvittavansa avun. Sillä tiellä, jota hänen täytyi kulkea sinne päästäksensä, oli paljon suuria vaaroja. Rajevskin joukot täyttivät ne seudut ja hänen miehiänsä kuleksi kaikkiaalla. Sentähden vaadittiin suurta varovaisuutta ja viisautta, jos mieli hätyyttämättä päästä niiden ohitse. Mutta Ranck luotti älykkäisyyteensä ja onneensa ja alkoi miehuullisesti matkansa.
Pihlajavedellä sai hän kaikellaisia ilmoituksia Rothista, jonka urotyöt olivat jokaisen suussa. Roth oli juuri hiljakkoin hävittänyt kaksi kuormastoa Ruovedellä ja yhden Kurussa, jonkatähden Rajevski joutui erittäin tukalaan asemaan. Rothin toimesta oli Wirtain silta hävitetty, niin ett'ei vihollinen sen hautta voinut saada mitään apua. Hämeenlinnan tie oli Rothin vapaajoukkojen vallassa, jotka estivät vihollisen peräytymistä siltä suunnalta. Keräämällä kaikki venheet ja alukset, jotka olivat Ruoveden rantamilla, oli hän hankkinut itsellensä melkoisen laivaston, jolla kokonaan hallitsi sen seudun suurija vesistöjä, nousi maalle milloin halutti ja ryösti kuin muinoiset viikingit. Tämän merivoiman päälliköksi oli Roth nimittänyt urhoollisen ja kokeneen Spof-nimisen miehen. Ilmoituksissaan ylipäällikölle mainitsi Rajevski, että maalla häntä häiritsi kenraali Spuff ja vesillä amiraali Roth, jotka arvonimet molemmat urhoolliset asekumppanit saivat pitää jälestäkin päin niinhyvin omilta maanmiehiltään kuin vihollisiltakin.
Pihlajavedellä kulkevan huhun mukaan oli Roth viimeksi ollut näkyvissä Kurun lähistössä, ja Ranck päätti etsiä häntä sieltä. Suurella vaivalla onnistui hän vuokraamaan venheen, jonka omistaja korkeasta maksusta otti viedäksensä hänen Kuruun. Muutamia päiviä varustettuaan, oli Ranck valmis lähtemään tälle pitkälle vesimatkalle. Venheen kuljettaja, Taavi, oli ottanut kaksi miestä mukaansa miehistöksi ja soutajiksi. Paavon toimena oli ruokavarain hoitaminen ja ruoan valmistus. Aseita ja ampumavaroja oli otettu mukaan kylliksi, ja siten varustettuina alkoivat he matkansa Ruoveden ihanilla vesistöillä, joiden monet lahdelmat, koivujen koristamat rannikot ja lukemattomat, suurempia ja pienempiä puita kasvavat, viheriöitsevät saaret eivät ainoastaan luoneet mitä miellyttävämpää vaihettelevaisuutta, mutta tarjosivat myös turvaa ja suojaa näillä vesillä vehkeilevälle voimalle, jolla täältä oli tilaisuus lukemattomiin väijymisiin, piilottelemisiin ja hyökkäyksiin. Venheestä nähtiin, miten useita kasakkaparvia käveli ympäri rautoja, joka todisti, että vihollinen oli varoillaan, peläten Rothin ja hänen kumppaninsa tekevän taas jonkun kepposen. Väliin ampuivat kasakat muutamia laukauksia venettä kohden, mutta he aina kulkivat niin kaukana rannasta, ett'ei pyssyt kantaneet heidän luoksensa, vaan kuulat putoilivat veteen. Näitä turhia yrityksiä tervehtivät venheessä olijat naurun rähätyksellä ja hattujen huiskuttamisella, väliin myös laukauksella takaisin, jolla oli yhtä vahingoittamaton vaikutus kuin vihollisenkin kuulilla.