Wulfsenin oikealla puolella istui huolettomassa asemassa nuori, noin 34 vuoden ikäinen mies; hänellä on kitara polvilla, jonka kieliä hän väliin näppäilee. Tämän miehen korkealla otsalla loistaa äly ja nerokkaisuus ja hänen pitkät, mustat kiharansa, aivankuin tumma varjo valuvat kaulalle ja olkapäille; hän ei ole sen enempää merimies kuin merirosvokaan. Hänen mustista silmistänsä säihkyvä tuli ja poskiansa punoittava purppuraliekki kuvastavat hänen vilkasta sieluansa ja suurta intoansa, jotka jo ovat tehneet Risto Gransenin kuuluisaksi merimaalariksi ja jotka muutamien vuosien perästä ojentavat hänelle mestarin seppeleen. Luonnon herra on tuhlannut hänelle parhaimpia lahjojaan. Suuri on hän taiteilijana, mutta myös onnellinen runoilijana ja musiikin taitajana. Taide on hänen ihanteensa, se Jumala, jota hän rukoilee ja palvelee. Hänen mielestänsä ei mikään uhri ole tälle Jumalalle liika suuri ja hän onkin mennyt Cort Adelerille vaan tutkimaan elämää ja tapauksia merirosvolaivalla, voidaksensa sitä sittemmin kuvata liinalle ja lahjoittaa kädestänsä ihmettelevälle maailmalle uusia neron tuotteita.
Nuori maalari oli vilpittömän käytöksensä kautta tullut merirosvojen lemmikiksi. Hänen läsnäolonsa jalostutti noita raakoja luonteita. Mielihyvällä kuuntelivat he hänen soittoansa ja lauluansa; moni kovettunut sydän täytyi hellemmillä tunteilla ja monessa silmässä kimalteli kyynel, kuin sävelet tunkeutuivat syvälle sydämmeen ja herättivät muistoja entisestä onnellisesta, lapsellisesta ja viattomasta ajasta.
Wulfsen kolautti lasiansa maalarin lasiin.
"Maljanne, herra taiteilija", lausui puolijuopunut kapteeni, "ja malja maanmiehillemme, joita kohta tapaamme kuin myös malja omaksi onneksemme ja menestykseksemme. Laulakaa jotakin myrskystä ja raivoavista aalloista. Minua haluttaa kuulla jotakin sellaista. Pikarit pohjaan ja sitten menemme kannelle tervehtämään kansalaisiamme."
Pikarit kallistettiin vastattain. Maalari oli juuri aikeissa alottaa lauluansa, kuin ilo äkkiä keskeytyi. Laulajan käsi oli liikkumattomana kitaran kielillä. Laukaus laukauksen perästä kuului mereltä. Eräs merirosvoista syöksyi kajuuttaan.
"Mitä on tekeillä?" kysyi Wulfsen.
"Kansalaiseksemme luulema purjehtija onkin vihollinen", vastasi merirosvo. "Se on ruotsalainen rekatti, jossa tanskalainen lippu on muuttunut sinisen-keltaiseksi. Se on yläpuolella ja laskee nyt meitä kohti, paukuttaen laukauksen toisensa perästä. Sillä näyttää olevan 32 kanuunaa."
"Siis kaksi enemmän kuin meillä", huusi Wulfsen nauraen. "Se on vähäpätöinen asia. Pian kumppanit ylös kannelle ja näyttäkäämme viholliselle, että Cort Adelerin miehet osaavat taistella! Vielä pikari laskunuoralla ja sitten menemme taisteluun."
Wulfsen ja hänen miehensä tyhjensivät pikarinsa ja töytäsivät sitten kajuutasta. Nuori maalari jäi yksin sinne.
Oikeanpuolinen kajuutan ovi aukeni ja neiti Dahl näyttäytyi siitä kuollon kalpeana. Hän oli kuullut merirosvon ilmoituksen ja vapisi kauhusta ja pelvosta.