"Tämä nuori neiti on arvokkaan kauppiaan tytär Geflestä ja läheisessä sukulaisuudessa konferensineuvos Jens Möllerille Kyöpenhaminassa, jonka perheesen vierailemaan hän nyt on matkalla", vastasi upseeri. "Tuo sukulaisuus ehkä saattaa teitä kuulemaan sanojani ja päästämään meidät vapaasti kulkemaan, sillä konferensineuvos on kyllä sellainen mies, että toimittaa teille ansaitun rangaistuksen, jos rikotte kansan oikeuksia ja teette hänen sukulaisensa vangiksi."
"Ne selvitykset, jotka te hyväntahtoisesti olette minulle antaneet kehoittavat minua vielä enemmän pitämään teitä vankina", vastasi merirosvo. "Noin kaunis ja ylhäinen nainen sotaisina aikoina on komeiden lunastusrahain veroinen, jotka teidän pitäisi heti suorittaa. Kaksikymmentä tuhatta riikinpankkotalaria on hänen vapautensa lunastus ja silloin saatte te muut kaupantekijäisinä seurata perästä. Jos minä, vaatisin vähemmän, niin varmaan tämä nuori neiti tulisi tyytymättömäksi, sillä nyt tulee hän rohkeammaksi ja saavuttaa sadottain kosijoita. Kuten huomaatte, en ole mikään kohtuuton enkä nahjustelija, vaan päinvastoin todellinen 'gentlemanni.' Nyt pian minun korvettiini, joka tulee teidän kodiksenne, kunnes vaatimani lunastusrahat ovat maksetut."
Kuunari miehitettiin muutamilla korvetin miehistöstä ja lähetettiin viemään Ruotsin upseerin kirjettä Kyöpenhaminaan, jossa hän ilmoitti nuoren neiden sukulaisille tapauksesta ja mitä kaapparikapteeni vaati, ennenkuin päästi neiden vapaaksi. Melkein saman sisältöisen kirjeen lähetti neiti Dahl vanhemmillensa Gefleen. Hän rauhoitti heitä siitä kohtelemisesta, jota laivalla hänelle osoitettiin, ja laski leikkiä romantillisesta seikkailustaan.
Wulfsen ohjasi Suureen Bälttiin ja aikoi siellä joko yhdessä tanskalaisten risteilijöiden ja tykkivenheiden kanssa eli omin päin häiritä vihollista. Tällä purjehdusmatkalla tapasi merirosvo Bellonan.
Kun Wulfsen huomasi ruotsalaisen rekatin ja näki tanskalaisen lipun häilyvän sen hangonnokassa, riemastui hän suuresti, sillä hän luuli Bellonaa siksi huvilaivaksi, jonka Englannin kuningas Yrjö oli lahjoittanut sisarensa pojalle, Tanskan perintöprinssille, silloinkuin hän pääsi Herranehtoolliselle, ja jonka englantilaiset jättivät Kyöpenhaminaan, viedessään sieltä muun tanskalaisen laivaston. Wulfsen oli iloinen, kun toivoi heti tapaavansa maanmiehiänsä, ja sentähden toimittikin kajuutassansa juomingit ja kutsui sinne upseerinsa pikaria tyhjentelemään.
Nämä ynnä Wulfsen olivat keräytyneet kajuuttaan ja naukkivat juomiansa oikein hyvällä halulla. Kerskaavia puheita ja röyhkeitä sanoja kuului vaan heidän huuliltansa. He pilkkasivat yhtäpaljon englantilaisia kuin ruotsalaisiakin ja puhelivat pitkään ja laajasti tekemistänsä ja vielä ai'ottavista urotöistä.
Wulfsen, joka nykyisen pitkällisen Tanskan sodan aikana oli tullut kuuluisaksi rohkeudesta ja kavaluudesta ja oli tunnettu taitavaksi merimieheksi, oli kookas-kasvuinen ja vähän yli viidenkymmenen vuoden vanha mies. Hän oli viettänyt seikkailuelämätä kaikissa maailman osissa ja usein liittynyt merirosvoin joukkoihin. Hänen kätensä olivat paljon verta vuodattaneet. Onni oli usein tehnyt hänet rikkaaksi, mutta huimapäisyys uudelleen köyhäksi. Hänellä oli olkapäille riippuva pitkä tukka ja suuret viiksit. Hänen kasvojensa pinta oli karkea, mutta piirteet eivät olleet rumat, vaikk'ei niitä voinut miellyttäviksi eli kauneiksikaan sanoa.
Päällikkyydessä lähinnä kapteenia oli eräs skottilainen nimeltä Tom Clarkson, joka oli huima ja raivokas, mutta samalla niinkuin päällikkönsäkin rohkea ja kuolemaa pelkäämätön. Hän oli syntynyt kunniallisista vanhemmista ja jo lapsena taipuvainen kaikkeen pahuuteen, joka vanhempana muuttui irstaaksi elämäksi ja pakoitti hänen velkainsa tähden pakenemaan maasta. Lukemattomien seikkailujen perästä joutui hän ynnä joukko, jonka kanssa hän oli harjoittanut merirosvoamista, erään englantilaisen risteilijän kynsiin ja tuomittiin hirtettäväksi. Hän vältti nuoran ilmaisemalla missä hänen muutamat rikoskumppaninsa majailivat maalla. Wulfsen oli kulkuretkillään tutustunut häneen ja kun sota alkoi kiiruhti Clarkson etsimään tanskalaista ystäväänsä, suostui palvelemaan hänen laivallansa ja tuli ensimäiseksi luutnantiksi. Päällikkökuntaan kuului vielä kolme upseeria: Rasmus Nilsen, Jörgen Rhode ja Henrik Gude. Ensinmainittu näistä oli lukenut, ollut Jumaluus-opin kokelaana ja aikonut papilliselle uralle. Hänellä oli hyvä pää, mutta rauhaton ja seikkailuun taipuva luonne. Kaksintaistelussa oli hän pistänyt toisen ylioppilaan kuoliaaksi, tuomittu maanpakolaisuuteen, mutta kuuden vuoden kuluttua armahdettu ja saanut palata takaisin. Hän oli täydellinen merimies, mutta hänen siveellisyytensä oli pilaantunut ja tapansa olivat huonot. Hän rupesi Wulfsenin palvelukseen ja kohta kunnioittikin Wulfsen häntä hänen tyvenen miehuutensa ja kunnollisuutensa tähden. Vahdissa ollessaan tutki tuo entinen papinkokelas jumaluusoppia ja Ciceroansa. Kun hän joskus tappoi lähimäisensä, niin lähetti hän sen ijankaikkisuuteen lausumalla jonkun raamatunlauseen. Maanpakolaisuudessa kärsimänsä vaivat olivat tehneet hänen synkäksi ja umpimieliseksi ja ainoastaan lasia kilistellessä hän joskus muuttui iloiseksi ja leikilliseksi.
Rhode ja Gude olivat norjalaisia. Ne olivat kelpo kuvia noista kovettuneista miehistä, joiden kehtona on tuo merenympäröimä Norja ja jotka jo lapsuudesta alkaen ja sitten koko ikänsä taistelevat ankaraa luontoa vastaan ja sitten kehkeytyvät maailman parhaimmiksi merimiehiksi. Heillä oli merimiehen hyvät avut, mutta myös suurimmassa määrässä sen virheetkin. Samaa voitiin sanoa miehistöstä kokonaisuudessaan.
Mutta noiden juomaveikkojen joukossa Cort Adelerin kajuutassa oli vielä eräs henkilö, jonka kanssa ansaitsee tulla tutuksi.