"Mitä sittemmin tapahtui on pian kerrottu. Fouchen apulaiset syöksyivät vartiapiirin sisälle ja sitoivat yhteen miehiä ja naisia hukuttaaksensa heidät yhdessä Saónen jokeen. Tätä nimitettiin tasavaltalaiseksi avioliitoksi. Yhä enemmän pilkatakseen minua, sitoivat he minun erään pahannäköisen ja vanhan akan kanssa, jonka nimi oli la Papillotte ja oli tuomittu kuolemaan varkaudesta. Kädet ja jalat jätettiin vapaiksi ja sidottiin vaan keskiruumiista. Ainoastaan sen johdosta pelastuinkin niin ihmeellisesti. La Papillotte huusi ja pauhasi ynnä haukkui Fouchea ja hänen pyövelijänsä kaikellaisilla soimaus- ja haukkumasanoilla. Turhaan pyysin häntä vaikenemaan ja ajattelemaan kuolemaansa. Hän irvisteli vaan ja sanoi, että olin huonoin sulhanen mitä hänelle osasivat antaa. Kun Fouche antoi merkin, vietiin kaikki sidotut joen rantaan. Siellä pantiin meidät useihin venheisiin ja vietiin keskelle syvää jokea. Täältä viskattiin yksi pari toisensa perästä veteen. Kaikeksi onneksi olin minä hyvä uimari ja olin täydessä tolkussani. Niinpian kuin kohosin vedenpinnalle, vedin heti terävän tikarin, joka minulla on aina mukanani, ja leikkasin sillä nuoran, jolla olin sidottu tunnottomaan morsiameeni. Senjälkeen uin jonkun matkaa veden alla, mutta kohta täytyi minun nousta pinnalle hengittämään, sillä olin melkein tukehtua. Tulin ylös Saónen vastakkaisella rannalla olevaan, korkeata ruohoa kasvavaan saareen. Ei kukaan ollut huomannut minua ja minä peittäysin ruovostoon. Lopun päivää olin siinä. Kun ilta pimeni uin toiselle rannalle ja astuin taasen kaupungin katuja. Kiiruhdin siihen hotelliin, jossa asuin, huomasin kaikki tavarani olevan siellä järjestyksessään ja maksoin isäntäni, joka oli ollut hyvin rauhatonna pitkällisestä poissaolostani. Selvittämättä hänelle, mitä minulle oli tapahtunut, kiiruhdin seuraavana aamuna Lyonista. Olin saanut kylliksi tuosta kiitetystä tasavaltalaisesta vapaudesta, enkä pyrkinyt enää uudelleen tasavaltaiseen avioliittoon."
* * * * *
Sill'aikaa kun rekatti yhä edelleen lähenee vihollistansa, pistäymme tuolle kohtaavalle alukselle vierailemaan, joka luultavasti huvittanee lukijata.
Mitä Bellonalla luultiin, olikin totta. Huomattu laiva oli todellakin tuo peljätty ja rekatin niin kau'an, vaikka turhaan, etsimä tanskalainen kaapparilaiva Cort Adeler. Tämä laiva oli tehnyt Ruotsin kaupalle suurta vahinkoa ja myös saattanut Ruotsin liittolaisille, englantilaisille, suuria häviöitä. Molempien kansakuntien sotalaivat olivat panneet kaiken juonensa ja valppautensa liikkeelle saavuttaaksensa tuota rohkeata kaapparia, mutta se oli aina onnellisesti välttänyt vihollisensa ja ryöväsi, kuten jo ennen kerroimme, myös erään tykkivenheen, joka muiden samallaisten kanssa oli rohjennut hyökätä kaapparin kimppuun.
Kun tulemme Cort Adelerin kannelle, huomaamme laivan sotaisesta ja itsenäisestä asemasta, että päämies- ja päällikkökunta suuresti eroavat muista vertaisistansa. Kansi oli valkoinen, irtaimet kapineet hyvästi asetetut ja kanuunat hyvin hoidetut. Sapelit, piikit ja musköötit olivat kaikki hyvin järjestetyt ja asetetut niille määrättyihin paikkoihin. Tuossa 150 miehen suuruisessa miehistössä esiytyi joukko omituisia, häijyjä ja konnamaisia kasvoja, joissa rikos ja hillitsemättömät himot selvästi kuvautuivat, mutta miehistön olento sentään osoitti laivalla löytyvän jonkullaista kurinpitoa.
Korvetti oli risteillyt Suomen ja Norrlannin kulkuvesillä, sillä matkalla saamatta minkäänlaisia saaliita, paitse erään ruotsalaisen kuunarin, joka, vaikkapa olikin saanut niin kutsutun vapaapassin kulkeaksensa vihollisilta laivoilta häiritsemättä Geflestä Kyöpenhaminaan ja tuoda sieltä takaisin osan vaihdetuista vangeista, kumminkin joutui korvetin kynsiin ja ilmoitettiin saaliiksi, vaikka kuunarissa mukana oleva upseeri, jonka tuli vastaanottaa vangit, ankarimmasti sitä vastusti.
"Hitto vieköön, en välitä teidän väitöksistänne enkä vapaapassistanne, sillä menettelen aivan tahtoni mukaan ja teen tiliä ainoastaan kuninkaalle", vastasi Cort Adelerin rohkea ja häpeämätön johtaja. "Te ja muut laivalla olette vankini ja laiva minun saaliini."
"Mutta kuunari on, kuten näette, ainoastaan painolastissa ja aivan arvoton", lausui upseeri "ja ennen eli myöhemmin täytyy teidän laskea meidät vapaaksi; meidän passimme, että saada häiritsemättä kulkea, on Tanskan laivaston ylikomentajan, kapteeni Kriegerin allekirjoittama."
"Vaikka se olisi itse lentävän pää-enkeli Gabrielin allekirjoittama, niin ei se sittenkään kelpaisi minnekkään", vastasi karskea Wulfsen. "Te sanotte, ett'ei laivalla ole mitään arvokasta. Ettekö luule mitään arvoa olevan tuolla kauniilla nuorella tytöllä, joka kamarineitsyensä kanssa seisoo ahterissa ja katselee hyvin kalpeana ja säikähtyneenä? Oh, hyvinkin suuri arvo, ei ainoastaan hänen kauneudestansa päättäen, vaan noista timanttiloista, jotka kimaltelevat hänen kaulallansa, rinnallansa ja korvissansa, jotka koristukset näinä köyhinä aikoina ilmaisevat erinomaista rikkautta."
Merirosvo nauroi ja upseeri oli nolona.