Oli 13 päivä Syyskuuta 1808. Adlercreutz on seisattunut Oravaisiin odottamaan Kamenskia, tarjotaksensa hänelle taistelua, jota hän niin innokkaasti halusi, ja, jos sota-onni olisi suotuisa, avataksensa suljetulle sotajoukolle tien pohjoiseen päin. Kylmä syksytuuli puhaltaa puiden ja ketojen ylitse. Kello 10 aamulla pilkistää aurinko pilvien takaa ja valaisee ruotsalaisten toisen osaston, joka Döbelnin johdolla seisoo Juuttaalla. Ruotsalaisten vasen sivu ulettuu jokeen ja oikea metsään, johon jääkärit ovat piiloutuneet. Ikäänkuin väijyvä ja hiipivä kettu lähenee Kosatschoffski valvovaa osastoa. Äärettömän rankasti on useita viimeisiä päiviä satanut, niin että kedot ja tiet ovat veden vallassa. Vahti huomaa lähestyvät venäläiset. Se vetäytyy hitaasti takaperin ja houkuttelee vihollisen perässänsä metsään. Sinne piiloutuneet jääkärit syöksevät esiin niinpian kuin venäläiset kanuunat ja tiheät joukot ovat ehtineet kulkea maantietä heidän ohitsensa ja ampumamatkan päähän ruotsalaisista kanuunista, jotka nyt alkavat paukkua. Taistelu käy raivokkaaksi, ankaraksi ja hirveäksi. Kosatschoffskin kasakat pienillä, vilkkailla hevosillansa kiertelevät ympäri ja väijyvät saalista ja ryöstöä.
Döbelnin osasto ja Gyllenbögelin Ahvenanmaalainen vapaajoukko vastustavat vihollista kuin sankarit. Täällä taistelevat Ranck ja vanha Koiskinen toistensa rinnalla. Mutta häntä, sotamiesten epäjumalaa von Döbelniä ei näy taistelussa, kenraali ei itse johda, joukkojansa niin kuin tavallisesti. Huonona sairaana makaa von Döbeln Uudessa Kaarlepyyssä. Ankara kuume raivoaa hänen suonissansa. Hän kuulee jyskeen Juuttaalta, hän tuntee sen vaaran, missä Adlercreutzin joukko on. Kahteen vuorokauteen ei Döbelnin urhoollinen osasto ole levännyt. Hänen aseveljensä on pelastettava. Döbeln ei voi enää loikoa työttömänä. Hän nousee ylös sänkystä, astuu hevosensa selkään, kiiruhtaa taistelutantereelle, ottaa rakkaiden porilaistensa ja Gyllenbögelin vapaajoukon päällikkyyden, järjestää puolustuksen, menee pelkäämättä Kosatschoffskin ankaroita ja uudistettuja hyökkäyksiä vastaan, lyö kokonaan suurempijoukkosen vihollisen ja seuraa sitä kunnes pimeys lopettaa taistelun. Tämän kaiken tekee hän joukoilla, jotka 14 päivää melkein yhtä mittaa ovat marssineet, niistä viimeiset kaksi vuorokautta lepäämättä, ja nyt verisen taistelun perästä koko yön valmiina taisteluun seisovat polviin asti vedessä. Venäläiset pakenevat läpi yön Ala-Härmään. Tämän kunniakkaan työn jälkeen palautuu von Döbeln tautivuoteellensa, josta hän ei enää sinä vuonna jaksa nousta.
Adlercreutz oli, kuten jo mainitsimme, pääjoukon kanssa seisahtunut Oravaisiin, siellä ruvetaksensa ankarimpaan kahakkaan venäläisten pääjoukon kanssa. Täällä oli viimeinen verinen, epätoivoinen vastus tehtävä, täällä oli lopullinen kunnia voitettava Suomen sotajoukon lannistumattomalle urhoollisuudelle ja isänmaanrakkaudelle, täältä oli tuo vastuksista runsas peräytyminen alkava, loppuaksensa vasta pohjan kinosten ja tunturien seassa.
Döbeln on voittanut Juuttaalla, Gripenberg lyö Wlastoffin Kruunupyyssä, Fieandt lyö venäläiset takaisin Kaukossa, ja Gripenbergin seuraamina pakoitetaan ne peräytymään ja vetäymään Kokkolaan. Sotajoukon paluu-matka on turvattu ja yhteys Ruotsinmaan ja Sandelsin joukkojen välillä on taas entisellään. Kunnia tästä on etupäässä tuleva Döbelnille ja Gripenbergille, mutta myös Adlercreutzille, joka epätoivoisella vastustuksellansa Oravaisissa otti viholliselta kaiken mahdollisuuden päästä ahdinkoon joutuneiden osastojensa avuksi.
Arvokas lukija, ellet jo ole väsynyt kertomuksiini verisistä taisteluista, niin seuraa minua vielä kerta, viimeinen kerta katselemaan urhoollisten Suomen sankarien viimeistä kunniakasta taistelua.
Syyskuun 14 päivä, tuo Oravaisten verinen päivä on alkanut.
Nuori, kunnianhimoinen, sotaa sodan tähden rakastava Kamenski hehkui kärsimättömyydestä saada tapella Adlercreutzin kanssa ja, maksakoon mitä hyvänsä, voittaa hänen. Hän tahtoi, jos suinkin mahdollista, yhdellä ainoalla iskulla, elämästä ja kuolemasta päättävällä taistelulla, luottaen onneensa ja suurempiin sotavoimiinsa, lopettaa hänen nuorelle luonteellensa muka pitkällisen sotaretken, jonka nyt tuleva vuoden aika, hänen joukkojensa väsymys ja sotajoukossa lisääntyvä sairastuminen muutoin voisivat tehdä mahdottomaksi, eikä hän saavuttaisikaan useampia seppeleitä, eikä voittaisi sitä kunniaa ja kuuluisuutta, joka oli hänen innokkaimpien pyrintöjensä päätarkoitus.
Iltasella 13 päivänä yhtyi hän Wörössä kenraali von Vegesackin kanssa, joka vetäysi Oravaisiin, jonka kylän asukkaat olivat kokonaan jättäneet. Siihen asetettiin neljäs osasto. Maantie kulkee kahden lahdelman välitse, joihin kumpaankin pienet purot laskevat. Pohjoisen lahdelman rannalla on aukea niitty, jossa on joukko heinälatoja, joita käytettiin miehistölle suojaksi. Niityn yläpuolella on mäki, jonne ruotsalaiset kenttätykit asetettiin. Oikealla puolella on korkea vuori, joka ulettuu aina rantaan saakka. Vasemmalla puolella suuri niitty ja sen yläpuolella vesiperäinen suo. Maa lahdelmien välillä on metsäinen ja vuorinen.
Eteläisen puron ja lahdelman rannalle asetettiin Helsingin rykmentin etujoukko evesti von Platen johdolla. Muut suomalaiset ja ruotsalaiset joukot järjestettiin siten, että pataljoona von Vegesackin ruotsalaisia joukkoja asettui oikeanpuoliselle vuorelle ja siitä järveen päin; alhaalla olevaa ketoa suojeli sitä paitse mäelle asetetut kanuunat, niin että oikeanpuolinen sivu oli melkein voittamaton. Kanuunien vasemmalla puolella olevalle nurmelle, joka oli taistelukentän keskus, asetettiin toinen pataljoona samaa joukkoa evesti Brändströmin johdolla; loitommaksi vasemmalle asetettiin niitylle metsän rintaan Westerbottenin osasto evesti von Essenin johdolla ja äärimäiseksi vasemmalle puolelle suon rantaan savolaiset evesti Cedergrenin johdolla, jonka yksi jalkaväki ja kaksi jääkäripataljoonaa saivat laajan, mutta heinälatojen suojaaman paikan. Jälellä olevat von Vegesackin joukosta, osa pohjolaisia ja vähälukuinen ratsujoukko asetettiin valmiiksi kenttätykkien takapuolelle, jotka olivat mäellä molemmin puolin maantietä.
Tiaisen ja vanhan karjalaisen Pohjan Pojan johdolla oli suuri joukko vapaaehtoisia liittynyt sotajoukkoon tilaisuuden sattuessa syöstäksensä esiin auttamaan säännöllistä sotaväkeä. Sotamarski Klingspor pysyy tapansa mukaan kaukana taistelupaikalta.