"Sotamiehet! Kumppanit! Veljet! Te, jotka nyt päätetyssä sodassa niin suurella uskollisuudella ja miehuudella, huolimatta vihollisen lukuisuudesta, luonnollisella aseiden voimalla olette Siikajoella, Revolahdella, Pulkkilassa, Lapualla, Kauhajoella, Alavudella, Lapväärtissä, Ähtärissä, Nummijärvellä, Juuttaalla, Iisalmella y.m. voittaneet vihollista, Te, jotka omin käsin olette takaisin voittaneet puolen Suomea, Te jotka vihdoinkin monikertaisen ylivoiman edessä olitte pakotetut jättämään Suomen rajan, Te olette sittemmin kestävyydellä taistelleet ruotsalaisen emämaan edestä. Te täällä olevat kallisarvoiset jäännökset Suomen uljaasta kansakunnasta ja sen urhoollisesta sotakansasta, teillekin olen velvollinen, liikutetulla sydämellä, lausumaan kuninkaan, säätyjen, Ruotsin kansan, Ruotsin sotajoukon, kanssaveljieni, omani — meidän kaikkein vilpittömimmät kiitoksemme.
"Suomalaiset! Veljet! Teidän sankarityönne ovat suuret ja se kiitollisuus, jonka teille kaikkien nimessä julistan on samassa suhteessa. Tämän kiitoksen lausumiseksi vaadittaisiin koko kaunopuhelijaan kyky, mutta minä olen sotilas — sotilas! mikä uljas nimistys kuin sen saan teiltä — teidän edessänne ja teidän kanssanne. Sentähden vastaanottakaa liikutetun sydämeni mutkattomat ajatukset, ja Te ruotsalaiset joukot, jotka tässä tilaisuudessa olette läsnä, olkaa elävänä todistuksena Ruotsin emämaan rajattomasta kiitollisuudesta. Ruotsalaiset! olkaa ylpeät, että olette nähneet nämä suomalaiset jäännökset! muistakaa heitä! kunnioittakaa heitä! katsokaa heidän laihtuneita ruumiitansa, heidän kalpeita kasvojansa, ne kantavat merkkejä heidän uskollisista, vaikka hyödyttömistä ponnistuksistaan pelastaa synnyinmaansa edesmenneinä vuosina. Ja Te, suomalaiset! kuin tulette synnyinseuduillenne, niin viekää Ruotsin kansan kiitollisuus teidän kansakunnallenne. Muistakaa, että vaikka palaattekin kuluneissa vaatteissa, ammutuilla eli ruhjotuilla jäsenillä, viette Te kumminkin mukananne oikean sotilassielun kauniimman koristuksen. Vihollisiksi Ruotsin emämaalle Te ette koskaan voi tulla, siitä olen vakuutettu, mutta jäätte ikipäiviksi sen ystäviksi! Jos uusi valtiaanne estäisi teidän toiveittenne ja tahtonne täyttämistä, niin antakaa sydäntenne ja ajatustenne äänettömän siunauksen tulla emämaalle! Muistuttakaa siitä teidän lapsillenne; me tulemme suku suvulta siunaamaan teitä, kunnioittamaan teitä.
"Yhtä pyydän teiltä, että kuin tulette niille seuduille, missä voitimme vihollistamme, ja kun siellä näette nuo halvat hiekkaläjät, jotka peittävät kaatuneet kumppanimme, antakaa heille siunauksen huokaus; he ovat kuolleet sankareina ja kunnianhaamut hoitavat heidän tomuansa. Te tunnette ihmissydämen monenmoiset mutkat, sen taipumuksen pikaisesti valitsemaan esineitä, joita ei luule koskaan, unhottavansa: mutta tuskin on muutama viikko kulunut, ennenkuin vaihettelevaisuus on valinnut uudelleen. Aika muuttaa kaikki; mutta sen vakuutan teille ja te itsekin huomaatte sen, että sotilasside, solmittu taisteluissa, vaaroissa, veressä ja kuolemassa, ei koskaan katkea. Siis olemme molemmin puolin vakuutetut toistemme rakkaudesta. Sotilasveljeys ulettuu koko elämän läpi, ja se kiitollisuus, jonka olen teille lausunut ja vieläkin lausun, on meidän liitollemme katkeamaton yhdysside. Suomalaiset! Veljet! Jos nämä sanat voitaisiin vahvistaa verikyynelillä silmistäni, niin niitä vuotaisi ja jokainen pisara niistä vakuuttaisi minun kunnioitustani, ystävyyttäni!"
Niin puhui hän, tuo sankari monista kunniarikkaista taisteluista. Veteraanien syys-auringon valaisemille kasvoille vieri kyyneliä, jotka läksivät sydämen syvimmästä sopukasta. Döbelnin surulliset kiitollisuus- ja jäähyväis-sanat olivat ainoa tunteen todistus, jonka Suomen sotajoukko julkisesti sai emämaan hallitukselta, tuo sotajoukko, joka oli taistellut enemmän kuin kahdeksassakymmenessä suuremmassa ja pienemmässä taistelussa.
"Riehuissa sodan, vaaroissaan,
Mi miehuus väellä tuolla,
Maa raukka, kuinka taisitkaan
Niin rakastettu olla,
Näin kallis kuinka olla voit,
Kun pettua vaan leiväks soit!"