"Minun poikani, minun poikani", huusi hän. "Sinä olet voittanut hyvityksen ja sovinnon, sinä olet sotinut ja taistellut, sinä olet saavuttanut voiton seppeleen. Ole siunattu! Tämä silmänräpäys autuaallisesta ilosta tekee minun jälleen nuoreksi ja saa minun unhottamaan kaikki kärsimykset ja surut!"
Tämä näky teki syvän vaikutuksen kaikkiin läsnäoleviin. Kaikki kiiruhtivat puristamaan Ranckin kättä ja lausumaan hänelle ystävällisiä sanoja. Kun Döbeln huomasi, että Ranck kernaasti tahtoi välttää kaikellaista hyväilemistä, kiitti hän rykmenttiä, jonka jälkeen se marssi kasarmiinsa.
Kun Ranck eli Koiskinen, kuten häntä nyt tahdomme nimittää, palasi asuntoonsa, tapasi hän siellä runsaasti varustetun päivällispöydän katettuna. Hänen ystävänsä tahtoivat yksinkertaisella juhlallisuudella pyhittää tätä päivää ja vanhalla ystävällänsä Rothilla oli ollut kaikki tehtävät toimitettavana. Kun Koiskinen oli vastaanottanut läsnäolevien onnentoivotukset, meni hän etsimään Hannaa. Kun hän astui huoneesen, nousi tämä ylös ja meni Koiskista vastaan avoimin sylin ja hehkuvin poskin.
"Ja nyt Hanna, minkä vastauksen sinä lopullisesti minulle annat?" kysyi hän. "Tuleeko minun onneni täydelliseksi, tuleeko se kruunu, jonka saavuttamiseksi olen työskennellyt, minulle eli vieläkö ainoastaan okaita on kasvava minun tielläni?"
Hanna nojasi päänsä hänen rintaansa vastaan ja kuiskasi:
"Olen sinun ikuisesti. Koiskisen nimi on nyt minulle yhtä rakas kuin ennen Ranckin. Entisyys peittyköön ikipäiviksi unhotuksen hautaan ja me yhteisesti työskennelkäämme uuden, autuaallisen ja onnellisen ajan saavuttamiseksi."
Venäläiset ovat valloittaneet koko Suomen, rohkeasti tunkeutuvat he jo Ruotsiinkin ja heidän joukkonsa seisovat Uumeossa. Aselepo on sovittu, joka oli kestävä vakituiseen rauhaan saakka. Ruotsalaiset joukot ovat palanneet kotiseuduillensa ja von Döbeln on vastaanottanut jälellä olevan sotajoukon päällikkyyden, johon kuului yksi pataljoona Itägöötiläisiä krenatieriä, Kalmarin rykmentti ja — suomalaiset.
Syyskuun 17 päivänä tehtiin Haminassa rauha, jonka kautta Ruotsi menetti kolmannen osan aluestansa ja antoi Suomen Tornion ja Muonion jokiin asti, jotka tulivat rajaksi, jota venäläiset olivatkin himoinneet aina Pietari Suuren ajoista asti. Wenäjän kansa iloitsi saavuttamastansa voitosta. Wiapori ja sittemmin linnoitettu Bomarsuntti Ahvenanmaalla tulivat vastaisuudessa suojelemaan rajaa sekä maan että meren puolelta ja suomalaiset tulivat miehittämään Wenäjän sotalaivoja.
Lokakuun 8 päivänä oli Döbeln kerännyt johtamansa ruotsalaiset ja suomalaiset Uumeon torille. Täällä seisovat veteraanit, sankarit niin monesta kunniakkaasta taistelusta, miehet, jotka olivat olleet uhraavan isänmaan rakkauden elähyttämät. Rääsyisinä ja kurjuuden todellisena kuvana seisovat siellä jäännökset Suomen sotajoukosta, joka on ollut ihmeteltävä alusta loppuun saakka tässä surullisessa sota-näytelmässä. Tuolla tulee Döbeln, puettuna harmaasen, veriseen takkiin ja samallaisessa puvussa on hänen päällikkökuntansakin. Hän asettuu upseerinensa keskelle sotamiesten muodostamaa neliötä. Veteraanit tervehtävät häntä vilkkailla riemuhuudoilla. Kanuunat jyskäävät, liput liehuvat ja musiikki soittaa tehdyn rauhan kunniaksi. Kun vihdoinkin saavutetaan hiljaisuus, paljastaa Döbeln päänsä. Kyynelsilmin kohottaa hän voimakkaan äänensä ja lausuu:
"Sotilaat! olen kerännyt armeijan ilmoittaakseni, että rauha on tehty Ruotsin ja Wenäjän valtojen välillä. Tämä rauha kokonaan poistaa sodan kaikki onnettomuudet. Tämä varmaan on oleva ilosanoma, sillä Ruotsin tyhjennetyt varat eivät myönnä enää sellaisen sodan pitkittämistä, joka on alotettu valtiollisesta hairahduksesta ja joka kahtena vuotena on niellyt kaikki sen voimat. Mutta Suomi tulee eroamaan Ruotsista — valtakunnan rajaksi tulee Tornionjoki. Suomalaiset! tässä rauhassa kadotetaan kolmas osa Ruotsin kruunun alueesta; Ruotsi kadottaa ikipäiviksi uljaan Suomen kansakunnan, vankimman tukensa. Ei siinä kylliksi, vaan Ruotsin sotajoukko kadottaa sydämensä, parhaan osan sotavoimastansa. Emämaa on murrettu, vaipunut suruun ja kaipaukseen äärettömistä häviöistä ja uhrauksista; mutta viisas kaikkivaltias on siten päättänyt kohtaloistamme, ne ovat kärsivällisyydellä vastaan otettavat.