"Älkää asettuko pöytään ja älkää sormellakaan liikuttako aamiaista, sillä se on minua varten. Älkää myöskään yrittäkö aseittenne luo, jotka ovat tuolla tuolilla, sillä silloin on kuula otsassa kummallakin. Minä en milloinkaan ammu syrjään. Tuokaa isäntä tänne heti nuo aseet. No niin, kohta selviämme toisistamme."
Huoneessa oleva isäntä ei ollut hidas toimittamaan Ranckin käskyjä.
Aseettomat ja kummastuneet upseerit katsoivat alakuloisina toisiinsa.
Kohtaus oli heille aivan odottamatoin.
"Herrani, kunniallinen sotilas ei täten menettele", sanoi toinen upseereista kääntyen Ranckiin päin, joka yhä vaan oli valmis ampumaan. "Teidän käytöksenne on epäritarillista."
"Se on suomalaisen käytöstä ja muuta en tunne", sanoi Ranck kiivastuneena. "Onko venäläisen käytös, kuin hän käy köyhien talonpoikien kimppuun, jotka eivät voi puolustaa omaisuuttansa, teidän mielestänne ritarillisempaa? Minä vaan kysyn. Mutta kylliksi tästä. Hankkikaa isäntä tänne kaksi vahvaa nuoraa ja tulkaa sitte sitomaan nämä herrat."
Tämä viimeinen käsky oli Martti Lokkoselle, jonka naama paistoi kuin aurinko. Hän kiiruhti heti ulos ja tuli kohta nuorien kanssa takaisin, jonka jälkeen upseerit hyvin nöyrästi antoivat sitoa itsensä, sillä Ranckin pistoolit vieläkin olivat linjassa heidän otsainsa kanssa. Tämän tehtyä käskettiin vangit istumaan pöytään ja katsomaan kuinka Ranckin, jota isäntä palveli, hyvälle ruokahalulle aamiainen erittäin maistoi. Viini oli hyvää, eikä Ranck unohtanut juoda molempien vankiensa maljaa. "Dobra" [Hyvä], sanoi yksi upseereista ilkeästi nauraen, "toisen kerran tulee meidän vuoromme kiittää maljasta. Sodan kohtalot vaihettelevat. Kuka tietää!"
Ranck aikoi vastata, mutta pihalla kuuluva hurraaminen ja huuto estivät hänet. Kohta tulikin vääpeli Roth ja kertoi sen iloisen uutisen, että asia kasakkain kanssa oli täydellisesti onnistunut ja kun puoli tusinaa heistä oli kaatunut talonpoikain raivoisista iskuista, oli toinen puoli antaunut vangiksi ja nyt tarkasti vartioittuna naapuri talossa. Tämä uutinen vaikutti syvästi venäläisiin upseereihin. He olivat näet odottaneet, että heidän miehistönsä muka pelastaisivat heidät, mutta kun se toivo nyt. petti, niin olivat he hyvin nöyrät ja alakuloiset.
Ranck kutsui vääpelin ottamaan osaa aamiaiseen, jonka hyväntahtoisuuden nälkäinen Roth kiitollisuudella käytti hyväksensä, ja vähän ajan sisään molemmat rohkeat urhoot tekivät lopun kaikesta, mikä kelpasi syötäväksi ja juotavaksi. Pari talonpoikaa asetettiin vahtimaan vankeja, ja kuin Ranck apulaisineen meni ulos, niin talonpojat tervehtivät heitä kaikuvalla riemulla.
Vasta jälkeen puolenpäivän oltiin valmiit lähtemään. Roth oli omin neuvoin lähtenyt tiedustelemaan vihollista ja kun nyt oli saanut asiansa toimitetuksi, päätti hän seurata Ranckia Hämeenlinnaan siellä saadaksensa vangit tutkituiksi. Niinpaljon kumminkin oli nyt saatu tietoa, että vihollinen pohjoispuolella Kyminjokea suurissa joukoissa oli mennyt rajan yli ja marssi Suomen sotaväkeä vastaan. Kuusi aseellista talonpoikaa määrättiin kuljettamaan vankeja, jotka vangittuina sovitettiin kolmeen suureen rekeen. Juuri kuin matkue läksi liikkeelle talosta, tulivat Koiskinen ja Svärd väsyneillä hevosillaan sinne. Vanha Koiskinen sattui katsomaan Ranckin kasvoihin ja seisauttaen hevosensa hän huudahti hämmästyksestä.
"Odottakaa, herrani!" huusi hän. "Minun pitää välttämättömästi puhua teidän kanssanne. Odottakaa, odottakaa!"
Ranck ei kuullut häntä. Kulkusien kilinä, talonpoikien huuto ja piiskojen läiskinä esti kaiken muun äänen ja kohta olikin Ranck matkueen kanssa näkymättömissä.