Maanpakolainen.
Noin neljännes penikulmaa suomalais-venäläiseltä rajalta Kyminjoen läntisellä puolen oli yksinäinen tila, jonka omisti ja jossa asui luutnantti Taavetti Koiskinen. Tämä vanha sotilas-veteraani oli erinomaisella kunnolla ottanut osaa sekä Hattupuolueen onnettomaan sotaan Suomessa 1741—1742, että myöskin tuohon paljon kunniakkaampaan Kustaa III:nen ja hänen vastustajansa, kavalan ja kunnianhimoisen Wenäjän Katarina II:sen väliseen sotaan.
Koko Suomen sotaväessä oli Taavetti Koiskisen nimi tunnettu ja arvossa pidetty. Ne melkein uskomattomat urhoollisuuden ja miehuuden näytteet, joita hän joka tilaisuudessa osoitti, olivat hänen nimeensä liittäneet melkein satumaisen sankarikunnian. Sodan loputtua hän vakaasti hylkäsi sekä kaikki hänelle tarjotut armo-osoitukset ja ylennykset, että vetäysi aivan vaatimattomana takaisin vähäiselle tilallensa Kyminjoen varrella, jatkaaksensa työtä isältänsä perityllä maalla. Tämä verratoin omanvoitonpyytämättömyys yhä enemmin saattoi maanmiehensä ihailemaan tätä harvinaista miestä ja tekemään hänen nimensä yhdeksi yleisemmin tunnetuksi Suomessa.
Väärälän rauhan jälkeen ja ennen Suomen sotilaiden kotiin laskemista oli kenraali Stedingk saanut tehtäväksensä kuninkaan puolesta jakaa Suomen sotaväen päällikkökunnalle ja miehistölle määrätyt tähdet ja kunniamerkit.
Taavetti Koiskinen kuului Uudenmaan rakuunoihin, tuohon urhoolliseen rykmenttiin, jonka lipuissa luettiin muistorikkaat nimet: "Narva, Klissov, Praaga, Gadebusch" ja vuosiluvut "1700, 1702, 1705 ja 1712". Rykmentti oli asettunut neliöön ja sen keskellä oli kenraali Stedingk, esikuntansa ympäröimänä. Korkealla äänellä kutsui hän upseereista yhden toisensa perään ja kiinnitti heidän rintaansa kultamitalin eli miekanritariston tähden.
Vihdoin kuultiin kenraalin huutavan nimen: Taavetti Koiskinen.
Luutnantti Koiskinen oli korkeakasvuinen mies, muutamia vuosia yli viidenkymmenen, tanakka vartaloinen kunnioitettavalla ulkomuodolla, jalot kasvot avoimilla ja selvillä piirteillä. Hän astui kenraalin luo, jonka kädessä oli urhoollisuuden kultamitali ja miekanritariston tähti. "Tässä on palkinto teille erinomaisesta urhoollisuudesta ja miehuudesta", lausui kenraali aikoen kiinnittää koristuksia Koiskisen rintaan. Tämä teki kieltävän liikkeen ja lausui: "Herra kenraali! en voi ottaa vastaan näitä armonosoituksia. Se on mielipiteitäni vastaan ja niistä minä en koskaan luovu."
Stedingkin kasvoille ilmaantui sekä kummastus että harmi. Avoimessa rintamassa hyljätä kuninkaan armonosoitus, kunnia, joka olisi täyttänyt jokaisen sotilaan rinnan ylpeydellä ja ilolla, oli aivan käsittämätöintä. Stedingk kiinnitti tutkivat silmänsä Koiskiseen, jonka kasvot olivat aivan liikkumattomat, ja lausui sen jälkeen tuimalla äänellä:
"Kentiesi ette rakasta kuningastanne?" —
"Kyllä, niin suuresti, kuin suomalainen sotilas voipi rakastaa, rakastan minäkin kuningastani ja isänmaatani", vastasi Koiskinen niin kovasti, että se kuului kaikille läsnäoleville. "Mutta", lisäsi hän, "sotilaan veren ja urhoollisuuden arvostelen minä kalliimmaksi, kuin että hän todistukseksi siitä kantaisi kultaista lanttia eli tähden muotoon tehtyä loistavaa lasipalaista. Jokaisen kansalaisen välttämätöin velvollisuus on täyttää tehtävänsä, olkoon hän toimeltaan sotilas eli mikä hyvänsä. Kansalaisteni kunnioitus ja myönnytys on korkein palkintoni, omantuntoni todistus siitä, että olen menetellyt oikein, on tuomioistuin, johon minä vetoon."